torstai 22. tammikuuta 2015

Kielinerouttako?

Olen alkanut toden teolla unohdella sanoja. Enemmän kuin ennen, hämmästyttävän paljon enemmän kuin kolmen ja puolen vuoden aikana Saksassa. Siellä unohtelin kyllä tämän tästä ja silloin tällöin tärkeitäkin sanoja, etenkin kun rakensin juonia tai kirjoittelin mitä sattuu, mutta viimeisen kuukauden aikana on käynyt oikea musta surma, sanakato, rutto!

Anteeksi mutta kuvitan kielisurmatekstiäni peniksin. Ehkä se on vertauskuvallista.
Sanat puuttuvat kenties siksi, että tasapainottelen tällä hetkellä täysin - tai no ainakin hyvin - vieraalla kielialueella ja kommunikoin neljällä eri kielellä. Pääasiassa englanniksi, lisäksi kuuntelen ihan yhtä paljon - ja välillä yritän mongertaa itsekin - islanniksi (välillä hätkähdän, kun huomaan että olen ymmärtänyt lähestulkoon kaiken, mitä toiset sanovat joko toisilleen tai minulle, ja se tuo tietysti itsevarmuutta - vieraiden kielten alueella olen aluksi hyvin, hyvin epävarma ja se heijastuu siihen miten olen), saksaksi kirjoitan päivittäin viestejä sekä skypetän noin kerran kahdessa viikossa, suomea käytän pääasiassa kirjoituspuuhissa ja onneksi myös puhelimessa toisinaan, ehkä sitäkin kerran kahdessa viikossa, ja nythän olen keksinyt tehdä videoita kävelyilläni, eli kävelen suomeksi, se on ihanaa.

Valaan pili.
Paitsi olen huomannut kävelyilläkin ajattelevani englanniksi eli tavallaan en kävelekään äidinkielelläni. Joten pakotan itseni käyttämään videokameraa ja suoltamaan suomea yksinäisillä, ikiomilla retkilläni (jee, tänäänkin sää näyttää sallivan mokoman!), kuten edellisistä bloggauksista voitte havaita. Kaiken lisäksi yritän parannella venäjän taitojani katsomalla päivittäin mm. youtube-pätkiä venäjäksi. Ruotsi tunkee välillä huulille, koska etsin kyseisestä kielestä sanoja jos yritän tulla ymmärretyksi islanniksi. Apua ruotsista toki on mutta silti tuntuu että islanti on ihan omanlaisensa, lausuminen on hirvittävän vaikeaa.

Errón taidetta eiliseltä.
Luen uutisia saksaksi, englanniksi, islanniksi, suomeksi, venäjäksi. Joten ei ihmekään, että kieleni on sulatusuunissa paisumassa ja paistumassa. Eilen, esimerkiksi, kun haahuilin Reykjavikissa kiertämässä museoita (kävin mm. PENISmuseossa ja iljetyin!) ja poimimassa inspiraatiota työhöni (kahdesta taidemuseosta ja katujen graffiteista sain sitä, en valaiden ja muiden eläinten peniksistä), pysähdyin kirjoittelemaan kahvilaan ja yhden taidemuseon tyhjälle käytävälle, mistä näkyi vastarannan vuoret ja sataman suurieleinen liikenne, jouduin katkaisemaan ajatusvirran tämän tästä.

Työhuonenäkymät eilen.
Ei vain tullut useampikaan sana mieleen suomeksi, vaan joko englanniksi tai saksaksi vain, joten muistikirjani näyttää kielisalaatilta, ja tänään yritän ymmärtää ja etsiä sanoja tilalle synonyymisanakirjasta ja kaikesta. Sanoja jotka unohdin pelkästään eilen (siis huom: yhden päivän saldo!) ja löysin tänään uudelleen: halvaantunut, pääasia, täsmällinen, tauko, kannu.

Kjarvallin taide oli eilen vaikuttavinta.
Mistä olen huolestunut: onko tämä rikkautta? Tiedän, että kielten osaaminen on etenkin matkailuelämässä suotavaa ja avartavaa, mutta onko rikkautta se, että alkaa unohtaa. Että äidinkieli viipyy jossakin muiden kielten takana. Mietin asiaa usein Saksassa, mutta en ollut huolissani kunnes viime kesänä sain hälyyttävän ravistuksen kustannustoimittajaltani. Hän kysyi: kuinkas kauan oletkaan ollut Suomesta poissa? Seuraavaksi hän sanoi: hanki nykysuomen sanakirja ja vähän äkkiä. Ja kun sanoin että se on minulla kyllä hyllyssä, hän kehotti ottamaan sen viereen ja avaamaan ja käyttämään sitä. Arvatkaa teinkö niin. En. Itsepäinen kun olen. Ja kaikki kirjojani lukeneet tietävät, että vähät välitän siitä, miten suomea pitäisi käyttää. Käytän sillä tavalla, kuten se kulloisenkin työn parissa parhaiten soi, mutta onhan suorastaan nöyryyttävää, että entinen äikänmaikka ja kieliammattilainen UNOHTAA ja välillä EI OSAA.

Olisikohan helpompaa ja turvallisempaa olla kuvataiteilija.
Mutta. Tiedättehän: kun kirjoitan, sanojen pitää soida eikä pelkästään sanojen vaan koko tekstin. Rytmi on tärkeintä. Siksi joko kuuntelen tai en kuuntele samaan aikaan musiikkia, riippuu työvaiheesta. Tällä hetkellä haeskelen sopivaa musiikkia vielä. Vaihdan usein levyä, uuteen käsikseen ei ole löytynyt sitä oikeaa. Kun puhun, kielestä riippuen intonaatio roiskuu kielessäni, ja sen haluan teksteihinkin. Mutta palatakseni kysymykseen kielitaidosta ja siitä, onko se rikkautta: eikö ole köyhtymisen merkki se, että sanat katoavat? Että kirjoitan puuttuvien tilalle vieraita kieliä ja korjaan jälkeen päin asiat oikeiksi.

Ruohonjuuritasoa. Eikä kun melkein tunturinjuuritasoa. Auringonvaloa.
En välitä maallisesta mammonasta. Inhoan "shoppailua" ja kulutushysteriaa ja sitä, että pitäisi hankkia asioita (en mene pidemmälle aiheeseen, mutta myönnän että olen minäkin vieläkin liikaa materialisti koska sattuu kun ajattelen kenkiä, jotka olen lahjoittanut pois, esimerkiksi, tai sellaisia kenkiä näyteikkunoissa jotka haluaisin). Mutta jos olen hukkumassa, jos olen tekemässä tällä hetkellä kielen mitä se onkaan, kielen varakatoa (mikä jessus se sana on?!), niin mitä minä sitten teen?! Kuka minut pelastaa ja miten! Olen kauhuissani! Vai pitäisikö rauhoittua? Onko katoaminen eräänlaista rikastumista? En voi sietää anglismeja tai muita mutta olen kyllä esimerkiksi saksan kielen kanssa leikkinyt niin, että tuon sen mielelläni kirjoituskieleeni. Joten hyvinkin voin kuvitella, että kieleni muuttuu salaatiksi tai siis kai se sitä on jo valmiiksi. Että jonakin päivänä romaanini tai mitä ikinä kirjoitankaan ovat kieliriuttoja, joihin astuessa sattuu jalkapohjiin ja lukija saattaa parkaista, mutta riutathan ovat merkillisiä ja hurmaavia, joten olenko sittenkin ihan oikealla tiellä..?

Suppeaa perjantaita. Eikä kun mikä päivä nyt onkaan. Puhukaa, suudelkaa kuin sirkat!

7 kommenttia:

  1. Sanat katoavat usein juuri tuollaisessa tilanteessa, jossa uuden oppiminen on käynnissä. Muistan elävästi kun opiskelin intensiivisesti norjaa, että englannin kieli paukautti oven kiinni melkein pariksi vuodeksi. Mutta se palasi kuitenkin kun norja alkoi sujua. Joten elä toivossa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, uuden keskellä vanha ja tuttu voi väistyä...nyt vain pelottaa, kun kyseessä on kuitenkin äidinkielen, eli vahvimman kielen, väistyminen...

      Poista
  2. Ikävä kyllä kielet jäävät unohduksiin helpolla kun niitä ei käytä.Käytän päivittäin 3 kieltä ja luen sitten muutamia lisää,mutta olen viime aikoina huomannut kauhukseni että esim.,alan unohtaa espanjan sanoja,ihan vain sen vuoksi kun en käytä sitä.,Mutta ne kaikki opitut kielet ovat siellä pääkopassa,ei ne minnekään kokonaan häviä.Olin kerran suggestopedisellä kurssilla ja kaikki saksankieli ,jonka olin unohtanut ,tuli takaisin,ja vielä plus plus eli lisääkin.Mutta kun en sitten käyttänyt sitä,niin se taas painui sinne jonnekin....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rohkaiseva ajatus: eivät kielet minnekään katoa. Itse olen "menettänyt" kolme kieltä pelkästään sen takia, ettei ole ollut tilaisuutta niitä käyttää, siis puhua (ranska, espanja, venäjä) mutta ilokseni voin todeta, että kirjoitetussa muodossa ne vielä nousevat ymmärryksen tasolle.

      Poista
    2. Jael ja Liisu, rohkaisevaa tosiaan, kiitoksia :) Minusta vain on kummallista, että äidinkieli unohtuilee. Mutta ehkä se johtuu siitä, että olen kielimyllerryksen keskellä. Enkä tietenkään osaisi kirjoittaa muilla kielillä yhtä vahvasti.

      Poista
  3. Tuttu tunne monella tapaa. Minulla englanti on lähes äidinkielen omaista, mutta nykyään muistan joskus jonkin sanan hollanniksi mutta en englanniksi (joskus en suomeksikaan). Välillä käytän hollannin kielioppirakenteita jne englannissa. Nyt ihan viime aikoina on tullut luettua ja seurattua paljon ruotsia ja norjaa, jotka menevät sekaisin keskenään ja noiden muiden germaanisten kielten kanssa. Luulin menettäneeni ruotsin taidon lähes kokonaan, mutta aika paljon sitä on tullut takaisin - norjan ansiosta. Saksa minulta tuntuu kyllä hävinneen aivan perussanoja lukuunottamatta, sen jäämät ovat assimiloituneet hollantiin.

    Guardianilla oli joskus juttu ihmisistä, jotka olivat unohtaneet äidinkielensä kokonaan muutettuaan aikuisena ulkomaille tai puhuivat/kirjoittivat sitä enää surkeasti.

    Minulla on kyllä aikanaan katoillut sanoja paljon ihan vain sairauteni takia, mutta onneksi siihen on hyvä lääke (siis ihan reseptilääke, ei kuvainnollisesti). Jos sitä unohtaa ottaa, sen kyllä huomaa...

    -Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääkin surffailla vähän ja katsoa, löydänkö juttuja/dokuelokuvia äidinkielensä unohtaneista. Kiinnostava aihe.

      Poista