lauantai 3. tammikuuta 2015

Porkkanoita ja keppiä

Huomenta maailma. Mikään ei ole muuttunut sitten viime vuoden vai onko. Lumi ehti sulaa osittain; luonto maalasi valkoisista vuorista seeprojen kylkiä, ja sitten se tuli takaisin; valkoinen hajoaa ympäriinsä. Kaikki on valkoista, valkoinen on puhdasta. Kävelin eilen pitkään. En tiedä miksi täällä ei aurata kävelyteitä, mutta hyvä vain niin, on mukava tepastella kinoksissa, nostella jalkoja. Kylmä valuu nilkkoihin, lumi pulppuaa lahkeissa. Puut, joita täällä on vaikka luulin että ei olisi (oikeasti luulin että ei lainkaan, olen hieman yksinkertainen joskus), notkuvat. Vuoret hengittävät. Minä hengitän. Kävelin pitkään, yksin, tarvitsin kävelyn, en ole liikkunut kahteen viikkoon. Kävelin uimahallille asti. Kävelin sieltä takaisin. Kävelin lumessa kuin unessa. Mietin, pohdin, ajattelin, suunnittelin, kävelin ajatukset kirkkaiksi (myöhempänä kerron mikä ne ehti eilen sumentaa). Kävin kaupassa, tarvitsin lisää vegaaniasioita, minun tapauksessani avokadoa ja hamppujauhoa ja siemeniä ja kaikkea. Vietän tammikuussa vegaanikuuta. Olo on jo nyt kevyt. Toivottavasti vegaanikuusta tulee kutakuinkin vegaanivuosi ja -elämä.

Penkkibongausta kävelymatkalla.
 Viime vuonnahan uhosin, että nyt minusta tuli vegaani, mutta hieman häpeillen joudun myöntämään, etten ole aivan absoluuttisesti vegaani ollut. Se on ollut kesän murtavatahtisessa työkiireessä ja syksyn riepottelussa lähes mahdotonta, sillä haluan syödä monipuolisesti enkä pureskella pelkkää pähkinää vaikkapa. Monesti olen suureksi harmikseni huomannut esimerkiksi Helsingissä, että jos on kiire ja tarvitsee jotakin isompaa ruokaa kuin välipalaa, ei oikein missään myydä take out -safkaa, joka olisi vegaanista, eikä tietenkään kiireessä ehdi edes juosta joka paikasta etsimässä (Müncheniä täytyy kehua tämän suhteen; siellä löytää helposti mitä tahansa joka makuun, tosin Münchenin tunnen nykyään parhaiten kaikista, joten tiesin, mistä etsiä enkä tietysti nykyään edes tiedä kaikkia Helsingin paikkoja saati sitten muiden kaupunkien piiloja) eikä matkalaukkuelämässä aina ole keittiötä, missä valmistaa asioita itse ja seliseliseli.

Hamppujauhoa, suosittelen, tekee hyvää iholle ja kaikelle.
Joka tapauksessa nyt kun olen aloillani Islannissa, on helppoa syödä sitä mitä haluaa. Otan siis vegaanihaasteen vastaan, kun se nyt näppärästi ulottuville sattui. Kaupoista löytää hyvin kaikenmoista, eivätkä hinnatkaan päätä huimaa sen enempää kuin Suomessakaan, eli siis huimaavat kyllä. Täällä olen käynyt kiivasta väittelyä siitä, että vegaanius ei ole pois mistään ja että ihminen ei tarvitse lihaa ollakseen ja pysyäkseen terveenä. On suorastaan kuumottavaa väitellä asiasta maassa, missä kansa on ikänsä syönyt pääasiassa lihaa ja kalaa, ja koettaa vakuuttaa, että vegaani- tai kasvisruokavalio ei tarkoita sitä, että lautasella lilluisi vain salaattia, kuten moni tuntuu kuvittelevan. Myös moni sellainen, joka on hyvin avarakatseinen noin niin kuin yleensä.

Lempihommeja. Ihan uuh-hyvää.
Tosi hyvää levitettä, I recommend!
Mistä puheen ollen avarakatseisuus on eilisestä asti soinut päässäni. Mitä on olla avarakatseinen, avoin kaikelle, etenkin jos liikutaan kulttuurin maailmassa? Nimittäin eilen tapahtui asia, jota olen janonnut urani alusta asti. VIISI kirjaa piti kirjoittaa, jotta maamme suurin sanomalehti arvioisi teokseni. Ja viimeinkin se tapahtui. Totuushan on se, että jokainen kirjailija haluaa tulla noteeratuksi kyseisessä aviisissa. Edes Runeberg-ehdokkaana ollutta teostani ei siinä huomattu, mutta nyt viimein, viimein kun olen vaihtanut kustantajaa ja myynyt käännösoikeudet, se tapahtui. Ristiriitaista: täytyisi olla maailman iloisin, suorastaan kenties kiitollinen siitä, että Hesarissa on pärstäkuvan kanssa arvostelu romaanistani. Olenkin, kyllä, siinä mielessä että vihdoinkin ja siinä, että vain pikkiriikkinen osa Suomessa julkaistavista kirjoista mahtuu julkisen median osoittavan sormen alle ja siinä, että arvio herättää kiinnostusta - tai sitten ei.

Kuva: hs.fi
Mutta en vain voi käsittää kahta asiaa. Voittekohan te..? Asia numero yksi: mikä kuva. Katsokaa nyt, kuinka "laadukas" ja "imarteleva" pärstäotos on läntätty koristamaan arviota. Eikö olekin hurmaava ja todellisen ammattilaisen ottama (kuka edes on ottanut kuvan, en näe missään kuvaajan nimeä!)? Mitä ihmettä tällä yritetään lukijoille viestittää? Sosiaalisessa mediassa moni on ihmetellyt samaa ja haukkunut kuvavalintaa ala-arvoiseksi. Niin teen minäkin, vaikka puhutaankin nyt omasta naamastani. En vain voi ymmärtää, miksi. Yleensähän minkä tahansa henkilöjutun, haastattelun tai kritiikin kylkeen laitettu kuva on kuitenkin laadukas ja vähän enemmän kohdetta imartelevampi kuin tässä tapauksessa. Onko kenties toimituksessa rahapulaa (kuva näyttää ihan kännykkäkameraotokselta, jota kaiken lisäksi on suurennettu ja rajattu huomattavasti, kuten ihohuokosten koosta saattaa päätellä) vai mitä tällä yritetään viestittää. Olisi esimerkiksi kustantamoltani voinut pyytää pressikuvaa, jos ei muuta vaihtoehtoa ole ollut. Toisaalta ihan sama. Esittäkööt minusta mitä tahansa kuvia. Ilmeitä ihmisellä on yhtä paljon kuin kiviä on maailmassa tai hiekkaa. Ja niin kai se on, että henkilöt, jotka ovat julkisuudessa tavalla tai toisella, ovat toisten armoilla ja kaikkeen pitää varauta ja kuva kertoo totuuden tai sitten ei. Sitä paitsi kyllä; usein minua katsoo väsyneinä iltoina tai aamuina tuollainen harottavakatseinen kaksoisleukastrutsi peilistä takaisin. Joten tavallaanhan tuossa on ihminen aidoimmillaan.

Asia numero kaksi, jota en voi ymmärtää: kriitikko ilmaisee selkeästi, ettei ole ymmärtänyt tuotantoani tähän saakka. Joten miksi ihmeessä juuri hänet on valittu arvioimaan teokseni?! Jos ei hän ole ennenkään lämmennyt teoksilleni, miksi hän lämpenisi nyt. Hänhän on mitä luultavimmin alkanut lukea kirjaani ennakkoasenteen kanssa. Toisaalta en edes yritä ymmärtää. Koetan hyväksyä asiat niin kuin ne tapahtuvat. Nyt on tapahtunut näin ja sillä hyvä. Sitä paitsi onneksi kritiikki on sellainen kuin on; se herättänee monen lukijan kiinnostuksen. Ainakin avarakatseisen lukijan. Helpotuksen huokaus pääsi nyös siitä, että arvio ei lyttää kirjaani kokonaan. Arvion asenne yllyttää minut kirjailijana jatkamaan samaa, omaa, suorasukaisehkoa linjaani eikä suinkaan turruta mitään. Kiitoksia vain siitä siis.

Ihana on olla täällä, kirjaimellisesti kaukaisella saarella, fyysisesti hyvin kaukana lehdestä ja kritiikistä. Se antaa mahdollisuuksia tarkkailla itseä kirjoittajana ja lehteä sekä sen kulttuuritoimituksen linjauksia avoimemmin mielin ja silmin. Ja koska kerrankin, vihdoinkin pääsin suurimman päivälehden huomioimaksi, kohotan näkymättömän kuoharilasin kohti kattoa ja sanon skál. Ja sitten jatkan työtäni. Tekstiä satelee. Kasassa on jo runsas määrä. Lisää tiedossa siis; tuotteliaisuus jatkuu mikäli se minusta on kiinni. Ja se jatkuu, lupaan, juuri niin kuin tähänkin asti. En todellakaan kumartele minnekään päin eikä minusta tule ulos koskaan sellaista peruskonservatiivista realistista litkua kuin ilmeisesti haluttaisiin. Paitsi koskaan ei saisi sanoa koskaan tai ikinä - enkä kommentillani halua arvottaa realistisia teoksia mitenkään, kunhan vain sanon, etten OSAA kirjoittaa itse niin enkä kyllä haluakaan.

Loppuun vielä surunvalittelut kustantaja Silja Hiidenheimon vuoksi. Hän opetti minua Kriittisessä korkeakoulussa ja auttoi kommenteillaan muokkaamaan esikoistani paremmaksi. Hän on löytänyt aivan mielettömiä suomalaisia kirjallisia jalokiviä tekstien suosta, eikä ilman Hiidenheimon ymmärtämystä hyvän päälle olisi välttämättä kaikkia tähtiteoksia koskaan julkaistu. R.I.P. Silja.

4 kommenttia:

  1. Onkohan hesarissa jotain antipatiaa kustantamoasi kohtaan? Ymmärrän potutuksen, jotain samantyyppistä olen saanut itsekin kokea. Vaikea lohduttaa mitenkään muuten kuin että tämmöisissähän se veri sitten punnitaan, että onko kirjailijalla jotain sanottavaa ja tahto sanoa se, vaikka koko maailma olisi vastaan. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko että siellä kustantamoani kohtaan mitään on. Mutta potutus on laantunut jo, eteenpäin käy etenevän mieli :)

      Poista
  2. Maaria

    jospa lehtikritiikissä on todella käymässä niin kuin tuo Kritiikin Uutisten uusi päätoimittaja Marissa Mehr uumoilee = ks. loppu: http://hikkaj.blogspot.fi/2015/01/ilman-sarvia-ja-hampaita.html

    VastaaPoista