tiistai 6. tammikuuta 2015

Puheet

Iltaisin ennen nukahtamista puhun taivaan verran. Ulkona tuulee niin lujaa toisinaan, että pelkään ikkunan särkyvän pirstaleiksi, lävistävän ihon. Sisällä on turvassa mutta jos tuuli murtaisikin seinät. Mihin menisin piiloon. Missä sitten puhuisin. Tuuli puhuu puolestani. Tuuli joka puhalsi vuoren laelta lumet pois ja paljasti jään ja ajattelin että reunan takana alkaa seikkailu eikä suinkaan pudotus. En kuitenkaan mennyt reunalle koska ajattelin myös, että elämäni on jo seikkailu muutenkin.


Kuljin tänään Reykjavikissä, päivä oli kirkas mutta yhtäkkiä kuin välkähdyksestä maailma muuttui tummaksi, lumi hakkasi kasvoja polttavin piikein, varpaat jäätyivät, reisiä pisteli, tuuli vingutti lunta kuin jousisoitinta, sattui. Peltitalot siisteissä riveissään soivat. Pakenin kirjakauppoihin. Koskettelin muistivihkoja ja postikortteja. Selasin mustaa huumoria. En ostanut mitään. Join mangoteetä. Kirjoitin päivikseen ideoita. Romaanikäsis paisuu päässäni. Räjähdän jos en saa sitä pian ulos. Luulen että ensimmäinen versio valmistuu liian äkkiä. Haluaisin antaa sille vuosia. Pitää jarrutella. Puhua enemmän. Kirjoittaa vähemmän. Pitää mennä löytöretkille tai retkille ilman löytöjä, retkille kuin eilen.


Eilen poljin paikallani ja lumessa. Tarvoin takapihan kautta paratiisiin. Sinne on vain kymmenen minuutin kävelymatka. Kuvat kertovat paremmin kuin sanani millaisesta paratiisista on kyse. Kiipesin huipulle, huipulla tuuli. Tuuleeko huipulla aina. Ei ainakaan Saksan Alpeilla joka kerta. Käännyin vasta kahden tunnin kuluttua takaisin, lumi poltti nilkkoja. Selkä hymyili. Ei ole kipeä enää.


En ole vielä käynyt Laxnessin kotimuseossa, vaikka asun samassa kylässä. Menen sinne pian vaikka minulle riittää luontokin. Se, että sää vaihtuu yhtäkkiä omaksi vastakohdakseen. Se, että näen vuoret ja meren ja jos tarkkaan katson, näen missä taivas alkaa ja missä reuna. Se, että kirjoittaminen sujuu.


Olen kirjoittanut niin kovin paljon, että näännyn. Tein iltapuhteina jo muutama päivä sitten apurahahakemuksen, postitan sen huomenna ja pelkään, ettei saaresta lähde posti. Että se hukkuu valtamereen niin kuin maisema tänään. Hengitän täällä syvempään kuin siellä. En ole kolmeen viikkoon kiirehtinyt mihinkään. Opin uusia sanoja kielestä, jota ei ollut tarkoitus opetella, mutta niin sitä vain opetellaan, sanoja kuten eldhús. Lausuminen on vaikeaa. Ymmärrän jo vähän. Pelkään että saksa unohtuu. Että venäjä, että suomi. Haluaisin kääntää erään romaanin saksasta suomeen. Haluaisin ryhtyä kirja-agentiksi. Kun kiertää maailmalla, voi hyvin samalla käydä kustantamoissa ja tarjota. Kirjoitan ehkä vuoden, ehkä kaksi kokopäiväisesti mutta ihan hyvin voisin harkita agentin uraakin. Olen miettinyt: mikä on nykyään unelmani. En ole varma enää. Nähdä kaikki maailman maat? Osata kutoa villapaita eikä pelkästään osata vaan myös kutoa? Kiivetä Mount Everestille? Kirjoittaa niin kaunis kirja, että silmiä särkee ja samalla sellainen niin uudenlainen, että suut jäävät lukijoilta raolleen. Niin, sellaisia unelmia, tällainen elämä. Etelä-Afrikka on kahden kuukauden päässä. Lähden sinne sormet kiiltäen. Tarvitsen vahaa, vartalovoita. Tuuli rynkyttää ovea. Jos ottaisi sitä kädestä kiinni ja lähtisi mukaan, minne se veisikään. En ota kiinni, nyt olen täällä, hyvä on. 


2 kommenttia:

  1. Miten erikoisen kauniita maisemia,karuja mutta kauniita! Islanti inspiroi sinua selvästi.
    Tuuleeko tuolla aina? Meillä on tänään ollut kamala tuuli,myrskytuuli,ja talon edestä kaatui jakarandapuu,nuori sellainen,nyyh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä todella kaunista. Ei tuule aina, mutta ihan yhtäkkiä saattaa alkaa tuuli tai sade tai pyry. Tänään on taas koko ajan yltyvämpi myräkkä. Ihan tosi pelottava. Puiden takia ei ole pelkoa, kun niitä ei joko ole tai ne ovat tosi pieniä...

      Poista