lauantai 31. tammikuuta 2015

Vihoviimeisiä läpinöitä

On tammikuun viimeinen päivä, aika ruiskahtelee liian lujaa kohtako tämäkin vuosi on ohitse, älä ole vielä, ja vatsani on täynnä jumalaisen makuista kakkua, kävin pienen olennon yksivuotissyntymäpäivillä, talo täynnä väkeä, ja aina kun on uusi, pitää kertoa mistä tulee mitä tekee, ja nyt kun en voi enää turvautua siihen että kertoisin olevani esimerkiksi opettaja, vaan kerron rehellisesti kirjoittavani, herää kaikilla lisäkysymyksiä enkä voi kertoa enää olevani Münchenistä vaan sanoa olevani en oikeastaan mistään mutta syntyisin Suomesta, mikä herättää vielä lisää kysymyksiä, ja siinä vaiheessa kun olen ehtinyt loppuun ja haluaisin kysyä entäpä sinä, tuleekin jo toisia ihmisiä tai tapahtuu jotakin muuta ja sitten täytyy taas alusta alkaen kertoa, ja sitä kyllästyy itsensä selittämiseen jossakin vaiheessa, väsyy, mutta oikeastaan kolmen ja puolen vuoden ajan Münchenissä tein samaa, olinhan aina uusien ihmisten seurassa ulkolainen ja jollain tasolla eksoottinen, ja oikeastaan olen myös hieman ujo, mutta ihanasti on otettu kaikkialla vastaan ja vaikka kuinka väsyttäisi ja vaikka kuinka pitäisi tuntikaupalla istuksia ja seisoksia vieraan kielen huurussa, mielelläni käyn. Missä vain.

Pressan työhuoneessa, ihanan pehmeä tuoli.
Kuten eilen Islannin presidentin kotona. Miten kimmeltävän veden ja laajojen maisemien vatsassa presidentti saakaan asua. Miten valkoisessa talossa. Miten kaunis on taivas ja auringonlasku silloin, kun sen saattaa nähdä. Kiertelin huoneissa, otettiin hörhöjä kuvia työhuoneessa. Kättelin herra presidenttiä. Sitten, kun juhlallisuudet olivat ohitse (olimme kutsuvieraina kirjallisuuspalkintotilaisuudessa) ja alkoi pikkiriikkisten kocktailpalojen tarjoilu, hulmahti presidentti seuraamme - tai oikeastaan hän oli varmaan menossa ohi mutta ihmiseni alkoi jutella tälle niin tuttavallisesti että voisi kuvitella että pressa varta vasten hulmahti seuraan - ja kuulkaa kerroin myös herra pressalle kaiken sen mitä kerroin esimerkiksi tänään yksivuotissyntymäpäivillä henkilöille, joita en ollut vielä ennen tavannut, ja lisäksi tietysti, kuten muillekin tähän mennessä, kehaisin että onpa uskomattoman kaunis maa ja hienot näkymät ikkunasta ulos. Lähes kaikilla, joiden luona olen täällä kyläillyt, on suurenmoiset, hengästyttävän rauhalliset ja uskomattoman kauniit ikkunanäkymät. Silmät pulleina niistä katson ulos. Katse ja mieli tyyninä kääntelen päätä, luon silmäyksiä, jään roikkumaan maisemiin.

Kävelymaisemani.
Vatsani on niin täynnä, että synnytän varmaan pian. Ainakin pitäisi synnyttää romaania, jonka kirjoittaminen on edennyt kyllä mutta kaikki mitä kirjoitan on silkkaa kuraa, ja kaiken lisäksi lupauduin että yritän saada romaanin syksyksi 2016 valmiiksi. Huh. Mieleni virnistelee, haluaisin liihotella ympäriinsä hevosen selässä, näin nimittäin tänään joka puolella ratsastajia, oli niin kirkas ja myötätuulinen päivä. Menen kahden viikon päästä ihmisen kanssa hotelliin tunnin ajomatkan päähän ja ratsastan. Vihdoinkin. Kesällä aion tulla uudestaan ja ratsastaa muutaman päivän ajan jossakin. On jo niin hulppean riehakasta kävellä näissä maisemissa, niin mitä se sitten on hevosen selässä.


Lähes päivittäin näen tämän.
Minulla ei ole enää mitään asiaa. Olen jo valinnut uudelle blogille nimen: Humalalintu. Kiitos kollegani, ystäväni Marissan. Nimen voi ymmärtää mieluiten niin, että ei yhdistä humalaa alkoholiin. Olen nimittäin jättänyt sen liiallisen käytön elämästäni, ja humallun lähinnä sanoista, maisemista, tuulesta, tunteista. Nimi nauratti ensin, kolahti sitten. Seuraavan kerran kirjoitan tänne, kun ilmoitan uuden blogin osoitteen. Voi vierähtää tovi, lukekaa vanhoja juttuja, jos ikävöitte, mutta toisaalta älkää ikävöikö, ikävöinti on ikävää. Uutta odotellessa, beibet, kaikkea ihanaa, tuulisia viileitä pusuja poskillenne ja hirmuisesti hetkiä, joita ette haluaisi kenenkään kanssa vaihtaa, jooko.

Jättimäinen tunturin peittävä lumikinos kuin hulmuava lakana.
PS. Kirjoitan silloin tällöin englanniksi matkablogia. Kannattaa kurkata, jos kiinnostaa, ja kulkea mukana mailla ja mannuilla.

2 kommenttia:

  1. mp

    Kilven Eevan päiväkirjoista:

    '25.2.
    Sunnuntai-iltana klo 24.
    Me ikävöimme aina, kaikkialla, ikävöinti kovertaa meitä kuin virtaava vesi kuilun pohjaa, aina vaan syvemmältä ja syvemmältä se kuluttaa sielumme voimia. Ikävöinti on itsesyntyinen kipu, sillä ei ole aina kohdetta, mutta se tähtää läheisyyteen, se tavoittelee kosketusta, toisen olennon lämpöä, lähelläoloa, hengitystä, ihohuokosten viestintää, vuorovaikutusta.' 2003 - 75 v

    VastaaPoista
  2. Upeita maisemia, ja hyvä nimi uudelle blogille. Sitä odotellessa siis!

    VastaaPoista