keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Valun pian kartalla alas, alas

Kerta uhan päälle; kirjoitan tänne tänään koska tekee mieli. Uusi blogi avautuu, kun avautuu. Osoite on jo, mutta mitään muuta ei olekaan, sillä annan asioiden edetä hiljaa eikä kiire ole. Minulle avautuvat oikein kunnon kotisivut sitten kun avautuvat, sitten kun ystävä ehtii auttaa, ehkä sitten kun palaan Afrikan mantereelta Eurooppaan maaliskuun lopussa, juuri nyt olen huono edistämään mitään.





Ulkona on kovan myrskyn esiaste. Suomessa tämä olisi kaiketi jo kova myrsky, minulle ainakin, mutta täällä Islannissa tuntuu että myräkkäsää on suhteellisen normaalia. Lännessä tuulennopeus yltää tänään vaarallisiin lukemiin ja asukkaita on jopa evakuoitu. En saa unta öinä joina tuuli riehuu. Viime yönä sillä oli hurjat bileet jotka ovat jatkuneet koko päivän. Pelkäsin, kuten muutaman kerran aiemminkin, että ikkunat räjähtävät rikki, että jokin lentää niihin ja tulee päälleni, kuten vaikka kivi tai lapio tai ruumis. Kun kävimme reilu viikko sitten tsekkailemassa kraaterijärveä ja muita luonnonihmeitä, tuuli niin, että olin lentää, ihan kuin nyt. Silloin tällöin on tuntunut supervoimaihmiseltä. Lentämisen opettelu Islannissa on helppoa vaikka ei olekaan siipiä. Melkein jo osaan.







Lähden ylihuomenna iltapäivällä kohti Etelä-Afrikkaa, jos sää sallii. En voi sanoa että lennän, koska kuten mainittua, osaan lentää vain melkein. En ole valmistautunut matkaan mitenkään, paitsi lukemalla ääneen runojani englanniksi. Sain käännökset pari viikkoa sitten. Harjoitus tekee mestarin kai. En ole vieläkään mestari. Toivottavasti olen sitten kun esiinnyn. Jännittää jo. Sattuu selkään ja silmäänkin, koska lapsi tökkäsi vahingossa sormella, ja rintoja pakottaa koska olen varmaan istunut väärässä asennossa ja tehnyt liikaa. Olen saanut myös romaanini englanninkielisen näytekäännöksen. Jännittää. Miten sen käy, ja mihin se vielä myydään, ja olen valmistautunut matkaan myös saamalla kesävaatelähetyksen Suomesta, kiitos käly ja äiti ja sisko.



Tänään valmistui lastenkirjan ensimmäinen raakaversio, teemme työtä yhdessä miehen kanssa. Mikäli kaikki menee hyvin, kirja tulee ulos vuoden lopussa Islannissa. Suomesta en ole vielä edes etsinyt kustantajaa mutta olen melko varma, että kun kuvitukset ovat kohdallaan ja ensimmäinen kunnon versio näkee päivänvalon, saamme kirjalle suomalaisenkin kodin.


Muutoin yritän keskittyä romaanin kirjoittamiseen. Allekirjoitin jo kustannussopimuksen. Into julkaisee Krakovan kyynelet syksyllä 2016. Olen iloinen mutta myös jokseenkin paineissa. Tuntuu, että seuraava romaani, tämä työn alla oleva siis, on urani kannalta merkittävä. Edessä on ns. näytön suuri ja mahtava paikka. Mutta kirjoitan pääasiassa hiljakseen, nauttien. Jos ei suju, en kirjoita, kuten tällä viikolla. En ole kirjoittanut pihaustakaan koko romaania. Sen sijaan lastenkirjajuttua ja paskarunoja syntyy. Kirjoitan nimittäin myös runoja, kokoelmaa nimeltä Vitun paskat runot. Lisäksi työn alla on matkakirja. Sellainen erilainen, mässäilevä, rauhaton.


Sellaista työrintamalla. Talouteni on vaarassa luhistua. En tiedä mitä kuukauden, kahden päästä suuhuni pistän, sillä rahaa ei sitten enää ole. Mutta se on sen ajan murhe. Nyt on jäljellä vuorokausi ja melkein toinenkin. Täällä. Tuulenpesäsaarella. Olen nähnyt niin kauniita asioita että rytistyn. Olen maailman pienin. Katselin muun muassa eilen Sólheimajökullin rinteellä alempana kulkevia turisteja ja ajattelin: ihminen on hävyttömän pieni. Luulee olevansa suuri, omistavansa maailman, olevansa oikeutettu kaikenmoiseen pahaan. Mutta miten naurettavan pieni hän on. Pelkkä piste. Eikä mahda mitään jos yhtäkkiä vuori alkaa jyristä ja putoaa niskaan. Tai jos tulee aalto ja haukkaa. Tai jos aurinko sokaisee. Tai jos maa repeää ja syöksyy sen uumeniin. 


Islanti on antanut minulle paljon. Olen kokenut täällä kaikki tunteet laidasta laitaan. Ihan kaikki. Olen ehtinyt iloita, jännittää, surra, ikävöidä, odottaa, kasvattaa pinnaa, nauraa, itkeä. Olen tuntenut jotakin jota voisi kutsua rakkauden aluksi ja myöskin sen vastakohtaa. Olen puutunut ja syttynyt uudestaan liekkiin. Kaikista eniten olen inspiroitunut. Ei tällaisissa maisemissa voi muutakaan, oli sää sitten millainen hyvänsä. Jätän saaren hyvillä mielin taakseni. Tiedän, että palaan. Ensi kerran ehkä kesän lopulla. Etelä-Afrikan jälkeen suuntana on Italia, mistä jatkan maitse Ukrainaan - jos vain sinne pääsee tai on turvallista mennä. Siellä kirjoitan pari kuukautta. Jos Ukraina on no go, menen Krakovaan, kirjoitan siellä. Ja sen jälkeen, kesällä, kierrämme miehen kanssa jossakin, jos kierrämme. Olen lakannut suunnittelemasta, sillä suunnitelmat harvoin toteutuvat. Parasta on muutenkin vapaus valita. Mennä sinne, minne nokka, jalat tai sydän vetävät. Iloista maaliskuuta kaikille! 






3 kommenttia:

  1. Islanti on oiva paikka ihmisen pienuuden näkemiseen, kuten kaikki ison meren, korkeiden vuorten tai laajojen tyhjyyksien paikat. Omituista että se tunne on niin virkistävä. Hyvää kevättä ja Etelä-Afrikan matkaa! Siellä voi tuntea nahoissaan että se on ihmisen alkukoto. Ja ne värit, niistä saat voimaa!

    VastaaPoista
  2. Kiitos ihanasta postaiksesta, Maaria;)
    Lempi leiskukoon; menestystä ja onnea elämässäsi! ♥♥♥

    VastaaPoista
  3. Maria k

    tää Pisarasi kasteli yhä tuon viljelmän: http://laadunvalvontayksikko.blogspot.fi/
    Päivittyneenä löytyi Päivinen.
    Yllätti, koska olit jo lopettanut.

    Siis: älä lopeta. :)

    VastaaPoista