sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Väsyttää-ää-ää

Kirjoitan matkakirjaa. Se on alkanut muistuttaa päiväkirjaa, välillä pitää tökkiä itseä ja huomautella, että kyseessä on matka ei oma elämä. Mikä on toisaalta ristiriitaista koska elämänihän on matka aivan kuten kenen tahansa elämä. Joka tapauksessa tekee mieli purkautua jollain lailla. Joten jälleen kerran kirjoitan tänne. Odotan uutta kotisivua kuin kuuta, sillä yhtään ei huvita Pisara-blogi, kuten tiedättekin, mutta minun on pakko saada kommunikoida suomeksi. Tällaisten päivien päälle.
Firenzessä ensimmäisenä päivänä satoi, oli kylmä.

Olen ollut viisi päivää Italiassa.
Olen väsyneempi kuin kuukauden jälkeen Etelä-Afrikassa.

Eurooppa on kauhea paikka

koska se on niin kaunis. Vanhat kaupungit ja taiteen määrä uuvuttaa. Minulle tämä on aivan liikaa, en malta pysähtyä. Olen kävellyt joka päivä itseni niin puhki, etten ole iltaisin jaksanut enää tehdä töitä. Olen kaatunut sänkyyn yhdeksän-kymmenen aikaan ja herännyt vasta nukuttuani kellon ympäri. Onneksi jalat ovat pakottaneet pitämään parin tunnin mittaisia taukoja keskellä päivää. Nuo tauot olen kirjoittanut. Etelä-Afrikka on inspiroinut niin, että romaanikäsis etenee kuin pahainen myrsky. Kirjoitin Afrikan mantereelta käsin apurahahakemuksen. Tälle käsikselle. Tarvitsen tukea kipeästi, jotta saisin kirjan ajoissa valmiiksi. En saa, jos pitää tehdä töitä sivussa, ja nyt näyttää siltä että pian täytyy hankkia jotain hanttihommaa. Nyt kun olen takaisin Euroopassa ja viikon päästä kun karistan Bolognan taakseni, en suo itselleni enää yhtään Firenzeä tai Pisaa tai muuta kiehtovaa kaupunkia. Bolognan viikon jälkeen alkaa sulkeutumiselämä. Menen vain maaseudulle, sulkeudun asuntoihin, käyn kävelyillä luonnossa. Poissa pikku kujilta joiden talot huokuvat tarinoita, poissa taidemuseoista ja palatseista ja puutarhoista. Poissa silloilta, poissa vitriineistä, pakotan itseni mökkeihin ja kirjoitan silmät ja hartiat kipeiksi.

Kaatosade-Firenze.
Hintatasokin pakottaa moiseen. On ihan kamalaa kidutusta kävellä toinen toistaan houkuttelevempien herkkunäyteikkunoiden ja -ravintoloiden ohi. Sisään ei ole varaa mennä. Kerran, ainoastaan kerran, soin itselleni ravintolaherkun, ja se oli täällä Firenzessä muutama päivä sitten, kun löysin ruokatorin yläkerrasta vegaanitiskin. Tilasin vegaaniburgerin ja nautin. Oi. Päälle tilasin vielä hedelmäkipon ja ohimoita särki; päivän ruokabudjettini ylittyi roimasti, vaikka sainkin kulumaan "vain" 13 euroa moiseen makunystyrähivelyyn. Ehkä siksi kävelen niin paljon, noin 5-6 tuntia päivässä, että pakenen tuoksuja ja sitä tosiasiaa, että ikkunoiden takana - ja terasseilla, äh! - ihmiset vetävät sisuksiinsa kaikkea sitä hyvää, mihin itselläkin on ollut joskus varaa. Eli siis tiedän mistä jään paitsi.

Taide-Firenze (kannattaa varata liput etukäteen, minulle lipun varasi ystävällinen hostellikuoma)
Onneksi sivukujilta kaukana turistirysistä voi tehdä löytöjä. Tosin tähän mennessä olen tehnyt vain kahvilalöytöjä, huokeaa teetä ja pikkuriikkisiä leivonnaisia, joilla ei tietenkään koko päivää jaksa. Onneksi ruokakaupoista löytää kolmen euron salaatteja. Niillä jaksaa. Kun heittää pähkinää sekaan. Ja ruokatoreilta saa hedelmiä ihan kohtuuhintaan. Ja halvintahan on nukkua sohvasurffaajana toisten nurkissa ja tehdä siellä ruokaa. Olin niin onnekas Livornossa, että sain ilmaiseksi kahtena iltana sapuskaa, pyytämättä oikein ja vaikka tarjosinkin korvausta. Sain myös intialaisen herran tekemää aamiaista, vaikka nyökkäsin vain hänen kysymykseensä haluanko chaita. Eilen tein vastapalvelukseksi majapaikassani pastaa ja häpesin silmät päästäni. Ruokahan ei tietenkään onnistunut, vaikka yleensä onnistuukin. Oli kovin häpeällistä tehdä italialaista perusruokaa italialaisen ravintolakokin kotona ja soperrella, että niin, enhän minä tietenkään ruoasta mitään ymmärrä. Vaikka tiedän että ymmärrän. Nykyään. Osaan ihan hyvin. Mutta no, pääasia että syötävää tuli pöytään, ja vaikka se ei maistunut hyvälle, söin, oli nälkä, ja söi muuten italialainen ravintolakokkikin. Hänen tyttärensä ei. Auts.

Livornon patsastusta.
Niin että sellaista. Olen erittäin väsynyt, uupunut suorastaan. Kello käy kahdeksaa, menen pian nukkumaan. Kävi niin hyvä tuuri, että sain täksi yöksi varaamani hostellihuoneen ihan ikiomaksi itselleni, vaikka kolme tänne mahtuisi, ja tämä on vieläpä ihanan kodikas. Oikein vanha puinen kirjoituspöytäkin löytyy = tiedätte kaiketi mitä teen aamulla kun herään. Olen yksinäinen, myös. Jostain syystä Etelä-Afrikan jälkeen yksinäisyys kaatuu niskaani. Euroopan turistivilinässä on ahdistavaa. Näkee muut yhdessä, etenkin italialaisnuoriso nuoleksii keskenänsä joka paikassa hävyttömästi (siis ihan todella ällöttävästi, mielestäni tunteita saa ja pitää osoittaa missä vain mutta rajansa kaikella, etenkin sillä miten syvälle toisen kurkkuun tunkeutuu kun vieressä on muita) ja turistithan ovat kaiketi rakkauslomilla, käsi kädessä, ah ah ah. Minä yksin ruutujen takana. Nälkäisenä kävelemässä. Ikävöimässä. Ystäviä ja poikaystävää. Miksi minun pitää aina ihastua ihmisiin jotka ovat kaukana. Miksi en vierestä löydä. Miksi en pysy vieressä (no vastaushan on helppo: toteutan tässä unelmaani enkä anna rakkauden olla este). Onneksi huomenna vihdoin pääsen syliin!

Livornossa meri iski aaltoja. Katselin kauan ja mietin elämää.
Väsyttää myös olla alituiseen silmätikku. Ihan sama miten rähjäiseltä näytän tai mitä minulla on päällä, ihan sama onko meikkiä vai ei, ihan sama pidänkö katseen maassa: aina tulee huuteluja. Jos vähänkin kohotan katsetta tai vastaan tervehdykseen, ollaan heti kiinni ja tyrkyllä. Inhosin Kreikassa asumisessa juuri sitä. Että missään ei rauhaa saa. Se on kaikkien meidän vaaleahiuksisten ongelma, oletan. Ja tummempienkin. Naisten, ylipäänsä, eikö? Ja niin; silmätikku olen myös paikoissa joissa on pelkkiä pariskuntia. Kysyvät katseet: miksi olet yksin, joskus tai oikeastaan aivan liian usein jopa suorat kysymykset: miksi matkustat yksin. Miksi en. Miksi en. Miksi. Haluaisin kyllä matkustaa yhdessä poikaystävän kanssa, mutta minkä sille voin, että hänellä on lapsi. Hän ei voi. Ei ainakaan samalla lailla.

Livornossa oli toisinaan venetsialaista.
Vaikka olenkin väsynyt, rahaton ja turhautunut ja yksinäinen en halua että saatte sitä kuvaa että olisin onneton. Onni hulmuaa minussa. Olen nähnyt valtavasti. Imen joka päivä sisääni uusia näkyjä. En voi kyllästyä italialaisiin pikkukatuihin ja taloihin ja pyykkeihin roikkumassa keltaisten talojen ikkunoiden välissä. Ikkunaluukkuihin. Vinoihin ja rispaantuneisiin rakennuksiin. Taiteeseen (voi uffff olen nähnyt nyt kaikkea mahdollista!) törmää kaduilla, kirkoissa, museoissa. Tänään näin mm. Raphaelin Madonna della Seggiolan ja muutama päivä sitten Botticellin Venuksen syntymän pari mainitakseni. Olen ihastunut myös patsaisiin ja veistoksiin, mitä en yleensä tee. Kuljeksin tänään Bobolin puistossa ja vaikutuin. Valuin ajatuksissani tosin Ukrainaan ja omaan käsikseen, mutta silti. Niin ja tunsin myös kaipuuta kotiin. Haluan sittenkin kodin. En vain tiedä minne.

Pisassa vino torni. En mennyt sisään enkä poseerannut oudosti. Luulin pihalla ensin että ihmiset joogaavat tms. mutta ei, he poseerasivat, nähkääs.
Kuuluisimmat taidemuseot vievät tietysti rahaa. Sekin on syy, miksi en voi enää viipyä kaupungeissa. En malta pysyä niistä poiskaan. Tosin kirjailijana minulle on tärkeää nähdä taidetta. Saan hirveästi voimaa. Mieluummin menen museoon kuin syön. Nyt sotamaalaukset, joita ennen en ole jaksanut, ovat pysäyttäneet. Ja Uffizin taidegalleriassa suuren vaikutuksen teki Gerrit Van Honthorstin näyttely maalauksista, joissa ollaan kynttilänvalossa. Kuinka taitavasti hän on valaissut "pimeät" teoksensa. Huh. Onneksi ilmaista taidetta löytyy kaduiltakin.

Pisasta löysin ihanan puiston sattumalta. Ja patsaita.
Niin ja yksinäisyys väistyy pian viikoksi. Huomenna tulee poikaystävä Bolognaan. Vaikka viikko meneekin kiireessä kirjamessuilla, on meillä sentään kolme päivää loppuviikosta pelkkää vapaata. Käymme pienissä kylissä Bolognasta käsin ja vihdoin saanen ajatella olevani lasien sisällä siinä näyssä, mitä yleensä joudun katselemaan: yhdessä toisen kanssa nauramassa, nauttimassa, olemassa - ellemme jostain syystä päädy murjottamaan koko aikaa, mitä epäilen, sillä käsittääkseni molemmat odotamme kyllä näkemistä. Niin että terveisiä vain keskeltä kukkeinta kevättä kaikille. Mikäli uusi sivustoni viivästyy lisää, purkautunen tänne vielä kerran jos toisenkin. Ai niin ai niin! Unohdin sanoa. Kiittää. Tänään minulla eivät riittäneet kolikot jotta olisin päässyt Bobolin puistoon, menin sivuportista välttääkseni suurimmat jonot, eikä siellä käynyt kortti. Kaksi euroa puuttui. Takanani ollut ihana nuori mies auttoi pulasta ja antoi kolikon. Ilahduin tavattomasti, puristin häntä olkapäästä niin että hän hämmentyi. Samalla mietin, että laitan hyvän kiertämään. Annoin myöhemmin rahaa nostettuani kaksi euroa kerjäläismiehelle. Ja sitten iltapäivällä puoli viideltä päätin mennä vielä pääovista sisään Pittin palatsiin katsomaan Raphaelin ja muiden teoksia. Suosittelen moista vetoa; jonoja ei ole yhtään enää siihen aikaan ja aikaa silti pari tuntia vielä. Paitsi kesäkuumalla on varmaan eri asia ja ruuhkia koko ajan. Olen yllättynyt siitä, että täällä on aivan järjetön määrä turisteja jo nyt - tosin taitaa olla niin, että maailmalla pääsiäislomat ovat alkaneet. Ainakin Etelä-Afrikassa ja Saksassa on, muuallakin kaiketi (?).

Jos olisin patsas olisin mieluiten tämä.
PS. Lukekaa uusin Nuori Voima. Essee-numerossa paistattelee kirjoittamani essee. Palan halusta lukea koko lehden itsekin. Lisäksi kirjoitin jo aikaa sitten Kulkuri.orgiin jutun. Sekin kannattaa tsekata!

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Maailma sydämessäni, eniten ihmiset

Olen täynnä tunnelmia, sanoja, ystävyyttä, Etelä-Afrikkaa. Mikä onni on ihmiselle toinen ihminen ja mikä onni on kohdata sielunsiskoja yhtäkkiä niin että sydän lepattaa. Olen viimeistä päivää Etelä-Afrikassa, harmittaa lähteä jo nyt pois. Esiintymisten kannalta reissuni oli paljon enemmän kuin odotin; esiinnyin runofestareilla kolmesti, Polokwanessa opetin kirjoittamista (ja buustasin meitä suomalaisia kartalle - suomalaiset kollegani, olen viemässä meitä vuoden päästä suuremmalla joukolla runoilemaan, kannattaa tyrkyttää itseään sitten kun alan huudella!), Johannesburgissa esiinnyin perjantaina suunnitelmien mukaan (oi mikä tunnelma olikaan) ja lisäksi lauantaina ja sunnuntaina aivan yhtäkkiä yllättäen. Maanantaina löysin itseni eräänlaisesta workshopista suunnittelemasta, miten King Corn -nimistä tuotetta viedään maailmalle. En tiedä miten päädyin sinne. Tai siis tiedän: kaksi katutaiteilijaa kutsui sinne edellisillan takapihakutsuilla ja siellä sitten napotin. Jouduin videokameraan ja kuulin hauskaa, iloista musiikkia. Täällä musiikissa on valoa. Paljon valoa. Ja voi miten rummut soivat. Ja saksofoni. Ja pimpelipom.

Kapkaupungissa kiipesin.
En pysty kirjoittamaan suomeksi ajatuksiani koko ajasta vielä.
Pystyn matkakirjaan kyllä mutta muuten en.

Olen vaikuttunut ja hämmentynyt siitä, miten paljon olenkaan täältä saanut. Miten vieraanvaraisia ihmiset ovat; vain Kapkaupungissa olen maksanut majoituksesta ja sielläkin erittäin kodikkaassa hotellissa hyvin vähän. Ja miten nähnyt olen, paljon herranjestas koko maan ylhäältä alas, istunut bussissa ja junassa, katsonut kuinka maisemat muuttuvat, kuivuvat, vehreytyvät, kumpuilevat. Yhden asian kyllä sanon: ei Etelä-Afrikka ole niin vaarallinen maa kuin mitä hoetaan. Olen tuntenut oloni paljon turvattomammaksi muun muassa New Yorkissa, mikä sekään ei ole maailman vaarallisimpia alueita, tai Frankfurtissa huumehörhökadulla.

Junassa matkustin, 26 tuntia piti kestää, meni pari tuntia yli, mutta ihanaa se oli. Kolina rauhoittaa!
Vietin viimeiset päiväni Johannesburgissa Soweto-nimisessä townshipissa, missä tuli hengailtua kaduilla yömyöhälläkin, eikä suinkaan kuuluisalla Mandelan kotikadulla vaan siellä ihan syvällä, missä elämä on jazzia ja paikoin kovaa. Eikä mitään tapahtunut. Mitään muuta kuin kaikkea hyvää. Olin kuin kotonani, tervetullut, ihanien sydämellisten ihmisten ympäröimä.

Taiteilijoita tapasin.

Mun runosielunsiskoni. Ihan mahtava lahjakas ihminen. Tuon hänet Suomeen, maailman on kuultava.
Siirryn tänään illalla koneeseen, lähden Bolognaan. Olen ollut viimeisen yön lentokentän lähellä hotellissa, koska kas kummaa muistin lentoni väärin. Luulin lähteväni aikaisin aamulla. Joten buukkasin hotellin. Mutta enpäs lähdekään, tosin ihan hyvä että olen täällä, pitää valmistella Bolognaa. Teen täyden työviikon kirjamessuilla, kokeilen agenttihommaa kuulkaas, kalenteri purskahtelee tapaamisista. Edustan toisia, en itseäni tällä kertaa, paitsi varmaan ohimennen sitäkin. Mikäli onnistuu, minun on työllistettävä itseni jatkossakin agenttina, sillä pidän puhumisesta ja vahingossa voin ilmoittaa teille että ainakin oman itseni markkinointi maailmalla tuottaa hedelmää. Tänä vuonna tulen ulos kolmessa eri maassa, ehkä myös Suomessa jos runot saan siihen kuntoon, enkä vieläkään oikein usko että näin todella on päässyt käymään. En usko oikein mitään välillä, elämäni on lahja, suuri lahja ja uni. Jokaisen meistä on. Ja ne tarinat jotka täällä olen kuullut ja saanut: haluan antaa äänen. Haluan kirjoittaa ne. Haluan että kaikki tietävät, mitä on olla. Esimerkiksi jos on nälkä.
Sowetolainen kirjasto. Ei ollut kauheasti kirjoja mutta ihmisiä kyllä.
Kello on puoli kuusi aamulla. En saa unta koska soin. Etelä-Afrikka on tehnyt minusta musiikkia. En hiljene enää, kirjoitan paperit puhtaiksi. Voikaa hyvin, terveisiä maailmalta. Ai niin, en yhtään tiedä mihin menen Italiassa kun huomenna sinne laskeudun. Ehkä hyppään junaan ja matkustan Livornoon tai Pisaan tai johonkin. Kirjamessut alkavat vasta maanantaina. Tarvitsen sitä ennen aikaa. Rauhan. Meren ehkä. Kirjoitustilan. Toivon että löytyisi sohvasurffauspaikka. Tai no, nyt on ihan hyvin vähän aikaa, kun tuli viime vuoden rojaltit kustantamoilta. Voi ehkä elää kaksi kuukautta. Mutta ei suinkaan Suomen hintatasoissa. Pitää vähän katsoa miten ja missä. Tietysti kaikista kosimisista huolimatta (huokaus, voi elämä, miten paljon niitä taas tuli) veri ja sydänjuuret vetävät poikaystävää kohti. Katsotaan, eksynkö taas saarivaltioon miehen luokse vai vetääkö matkakuume mennessään. Ainakin on ikävä, tiedättekö, sitä josta oikein paljon välittää ja joka minusta.

Eiliseltä kaikkia tuollaisia hommia. Hassua oli ja mielenkiintoista.
Mulla on kamera mennyt totaalisen rikki. Kuvaan kännykällä ja sekin särkyy. Ei ole varaa uuteen kameraan, harmi vain, sillä jotkut hetket on kiva ikuistaa. Toisaalta kamerattomuus vapauttaa.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Etelä-Afrikasta hoi!

Etelä-Afrikassa

olen alhaalla Kapkaupungissa

hirveästi tekee mieli jakaa ajatuksia suomeksi
olen päässyt puhumaan saksaa kahden päivän ajan
hostelli on saksalaisten kansoittama muutoin olen uinut eri kielissä
joita Etelä-Afrikassa on riittämiin


olen esiintynyt kolmesti, lukenut sekä runojani että otteita romaanistani, ja katsellut sekä kuunnellut lahjakkaiden runoilijoiden esityksiä silmät laulaen ja minulla on onnellinen olo täällä runoilijana, miksi ei Suomessa koskaan. Muutamat runoistani julkaistaan eteläafrikkalaisessa antologiassa. Jännittävää. Esiinnyn vielä kahdesti; kerran Johannesburgissa viikon päästä ja sitä seuraavana päivänä Bloemfonteinissa uusien runoilijaystävien kanssa. Olen hämmentynyt siitä, miten voimakasta täkäläinen runous on ja toisaalta siitä, miten lapsenkengissä romaanikirjallisuus maan järjettömän historian takia. Opetin kahtena päivänä Polokwanessa luovaa kirjoittamista, tulen milloin tahansa uudestaan. Ainakin kutsu kävi niin opettamaan kuin ensi vuoden festareillekin. Otan mukaan muitakin suomalaisia. Alkakaa hieroa käsiäni sillä se saatat olla sinä. Mieluiten ottaisin kaikki. Lähtisin bussilla koko suomalaisen runoilijakatraan kanssa ja näkisin maat kaikkien silmin


sillä se kasvattaa ja: huomaan olevani täysin erilainen matkustaja kuin toiset. En nauti hostellissa olosta vaikka istunkin hostellin tyhjässä, erittäin kodikkaassa keittiössä (niin kodikkaassa että haluaisin tällaisen sitten joskus jos minulla on vielä koti) ja päätä särkee ja sielu huutaa ja sisälläni temppuilee kauhistuttava tulva, jonka haluaisin iskeä paperiin istun hostellin tyhjässä, erittäin kodikkaassa keittiössä ja pakahdun paineesta kirjoittaa, räjähdän ehkä, olisi rauha ja tilaisuus kirjoittaa


mutta en pysty. Jokin estää. Kirjoitan sen sijaan ajatuksia auki. Ihailen sitä mitä on. Kävelin tänään rannalla joka oli lähes autio kävelin kaksi tai kolme tuntia ja mieleen tanssi runo. Kirjoitan sen kohta. En nauti hostellissa olosta, sillä tähän asti Etelä-Afrikassa nukuin perheissä ja kirjailijatalolla ja vain paikallisten seurassa, pääsin sisään pääsin näkemään, ja hostellit ovat täynnä toisia matkailijoita jotka vilkkuvat vain matkailijajoukoissa eivätkä näe sisälle maahan sillä lailla kuin näkisi jos menisi kunnolla sisään. En tiedä mitä höpisen olen turta. Kävelin tänään rannalla Kapkaupungissa ja viikko sitten kävelin Mosambikin sekä Zimbabwen rajalla Mapungubwen kansallispuistossa (okei, suurimman osan ajasta pysyin visusti safariautossa), olen tanssinut iloisia askelia tien varrella Elimissä koska auto meni rikki ja piti odottaa (mitä muutakaan silloin voi tehdä kuin järjestää tanssiaiset!), olen kävellyt Polokwanessa jalkapallostadionilla ristiin rastiin ja kaikista eniten olen kävellyt unissani sekä ovilta autoihin ja katsonut silmiin härkää. Vilkuttanut apinoille. Syönyt maissia eri muodoissa, kurpitsamuussista pidän eniten. Olen matkustanut bussilla koko maan halki. Nähnyt savannit ja vuoria ja kuivaa maata ja punaista ja keltaista maaperää ja vehreitä viinilaaksoja ja ennen kaikkea ilmeitä. Olen halannut iloisia henkilöitä. Olen saanut paljon. Tuntuu runolta.

Niin ja ostin myös tuollaisen tyypin. Sen nimi on Runo.
Olen kävellyt liian vähän. Huomisaamuna haluan juosta hiekassa rannalla. Sitten haluan kävellä Table Mountainin laelle ja huudahdella. Haluan kietoutua poikaystävän ympärille, mitä en voi tehdä kahteen viikkoon, mutta sen sijaan voin painaa jalkapohjat sandaaleihin ja läpsyttää milloin hiekkaa, milloin soraa, milloin asfalttia. Voin juoda lasin viiniä kuten parhaillani teen (ja varmaan nukahdan sen jälkeen) ja voin nauttia auringon suudelmista. Haluan lisää seikkailuja jotta voisin kirjoittaa koko maailman. Haluan sinut ja sinut ja sinut!

PS. Kaikkien sääntöjen vastaisesti olen myös liftannut täällä, ylhäällä pohjoisessa. Se oli helppoa, vaivatonta ja turvallista. En olisi naisena tehnyt sitä yksin, mutta kahden paikallisen runoilijaherran kanssa homma sujui niin hyvin että melkein voisin liftata yksinkin. En vain uskalla, kun tiedän, mikä meininki täällä on: joka neljäs mies on raiskaaja ja hirvittävän suuri prosenttiosuus teinipojista ajattelee, että joukkoraiskaus on hauskaa.