tiistai 24. maaliskuuta 2015

Maailma sydämessäni, eniten ihmiset

Olen täynnä tunnelmia, sanoja, ystävyyttä, Etelä-Afrikkaa. Mikä onni on ihmiselle toinen ihminen ja mikä onni on kohdata sielunsiskoja yhtäkkiä niin että sydän lepattaa. Olen viimeistä päivää Etelä-Afrikassa, harmittaa lähteä jo nyt pois. Esiintymisten kannalta reissuni oli paljon enemmän kuin odotin; esiinnyin runofestareilla kolmesti, Polokwanessa opetin kirjoittamista (ja buustasin meitä suomalaisia kartalle - suomalaiset kollegani, olen viemässä meitä vuoden päästä suuremmalla joukolla runoilemaan, kannattaa tyrkyttää itseään sitten kun alan huudella!), Johannesburgissa esiinnyin perjantaina suunnitelmien mukaan (oi mikä tunnelma olikaan) ja lisäksi lauantaina ja sunnuntaina aivan yhtäkkiä yllättäen. Maanantaina löysin itseni eräänlaisesta workshopista suunnittelemasta, miten King Corn -nimistä tuotetta viedään maailmalle. En tiedä miten päädyin sinne. Tai siis tiedän: kaksi katutaiteilijaa kutsui sinne edellisillan takapihakutsuilla ja siellä sitten napotin. Jouduin videokameraan ja kuulin hauskaa, iloista musiikkia. Täällä musiikissa on valoa. Paljon valoa. Ja voi miten rummut soivat. Ja saksofoni. Ja pimpelipom.

Kapkaupungissa kiipesin.
En pysty kirjoittamaan suomeksi ajatuksiani koko ajasta vielä.
Pystyn matkakirjaan kyllä mutta muuten en.

Olen vaikuttunut ja hämmentynyt siitä, miten paljon olenkaan täältä saanut. Miten vieraanvaraisia ihmiset ovat; vain Kapkaupungissa olen maksanut majoituksesta ja sielläkin erittäin kodikkaassa hotellissa hyvin vähän. Ja miten nähnyt olen, paljon herranjestas koko maan ylhäältä alas, istunut bussissa ja junassa, katsonut kuinka maisemat muuttuvat, kuivuvat, vehreytyvät, kumpuilevat. Yhden asian kyllä sanon: ei Etelä-Afrikka ole niin vaarallinen maa kuin mitä hoetaan. Olen tuntenut oloni paljon turvattomammaksi muun muassa New Yorkissa, mikä sekään ei ole maailman vaarallisimpia alueita, tai Frankfurtissa huumehörhökadulla.

Junassa matkustin, 26 tuntia piti kestää, meni pari tuntia yli, mutta ihanaa se oli. Kolina rauhoittaa!
Vietin viimeiset päiväni Johannesburgissa Soweto-nimisessä townshipissa, missä tuli hengailtua kaduilla yömyöhälläkin, eikä suinkaan kuuluisalla Mandelan kotikadulla vaan siellä ihan syvällä, missä elämä on jazzia ja paikoin kovaa. Eikä mitään tapahtunut. Mitään muuta kuin kaikkea hyvää. Olin kuin kotonani, tervetullut, ihanien sydämellisten ihmisten ympäröimä.

Taiteilijoita tapasin.

Mun runosielunsiskoni. Ihan mahtava lahjakas ihminen. Tuon hänet Suomeen, maailman on kuultava.
Siirryn tänään illalla koneeseen, lähden Bolognaan. Olen ollut viimeisen yön lentokentän lähellä hotellissa, koska kas kummaa muistin lentoni väärin. Luulin lähteväni aikaisin aamulla. Joten buukkasin hotellin. Mutta enpäs lähdekään, tosin ihan hyvä että olen täällä, pitää valmistella Bolognaa. Teen täyden työviikon kirjamessuilla, kokeilen agenttihommaa kuulkaas, kalenteri purskahtelee tapaamisista. Edustan toisia, en itseäni tällä kertaa, paitsi varmaan ohimennen sitäkin. Mikäli onnistuu, minun on työllistettävä itseni jatkossakin agenttina, sillä pidän puhumisesta ja vahingossa voin ilmoittaa teille että ainakin oman itseni markkinointi maailmalla tuottaa hedelmää. Tänä vuonna tulen ulos kolmessa eri maassa, ehkä myös Suomessa jos runot saan siihen kuntoon, enkä vieläkään oikein usko että näin todella on päässyt käymään. En usko oikein mitään välillä, elämäni on lahja, suuri lahja ja uni. Jokaisen meistä on. Ja ne tarinat jotka täällä olen kuullut ja saanut: haluan antaa äänen. Haluan kirjoittaa ne. Haluan että kaikki tietävät, mitä on olla. Esimerkiksi jos on nälkä.
Sowetolainen kirjasto. Ei ollut kauheasti kirjoja mutta ihmisiä kyllä.
Kello on puoli kuusi aamulla. En saa unta koska soin. Etelä-Afrikka on tehnyt minusta musiikkia. En hiljene enää, kirjoitan paperit puhtaiksi. Voikaa hyvin, terveisiä maailmalta. Ai niin, en yhtään tiedä mihin menen Italiassa kun huomenna sinne laskeudun. Ehkä hyppään junaan ja matkustan Livornoon tai Pisaan tai johonkin. Kirjamessut alkavat vasta maanantaina. Tarvitsen sitä ennen aikaa. Rauhan. Meren ehkä. Kirjoitustilan. Toivon että löytyisi sohvasurffauspaikka. Tai no, nyt on ihan hyvin vähän aikaa, kun tuli viime vuoden rojaltit kustantamoilta. Voi ehkä elää kaksi kuukautta. Mutta ei suinkaan Suomen hintatasoissa. Pitää vähän katsoa miten ja missä. Tietysti kaikista kosimisista huolimatta (huokaus, voi elämä, miten paljon niitä taas tuli) veri ja sydänjuuret vetävät poikaystävää kohti. Katsotaan, eksynkö taas saarivaltioon miehen luokse vai vetääkö matkakuume mennessään. Ainakin on ikävä, tiedättekö, sitä josta oikein paljon välittää ja joka minusta.

Eiliseltä kaikkia tuollaisia hommia. Hassua oli ja mielenkiintoista.
Mulla on kamera mennyt totaalisen rikki. Kuvaan kännykällä ja sekin särkyy. Ei ole varaa uuteen kameraan, harmi vain, sillä jotkut hetket on kiva ikuistaa. Toisaalta kamerattomuus vapauttaa.

4 kommenttia:

  1. Vau, olen niin onnellinen puolestasi. Olet oikeassa:

    "En usko oikein mitään välillä, elämäni on lahja, suuri lahja ja uni. Jokaisen meistä on."

    Onnea Italiaan ja agenttihommiin!

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, Helmi-Maaria, liikuttavan ihanaa! ♥ ♥
    Kiitos postauksesta, ja kaikkea hyvää elämääsi...;))

    VastaaPoista
  3. Ihanat ihanat te, kiitos, kannustuksenne merkitsee paljon :)

    VastaaPoista