sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Väsyttää-ää-ää

Kirjoitan matkakirjaa. Se on alkanut muistuttaa päiväkirjaa, välillä pitää tökkiä itseä ja huomautella, että kyseessä on matka ei oma elämä. Mikä on toisaalta ristiriitaista koska elämänihän on matka aivan kuten kenen tahansa elämä. Joka tapauksessa tekee mieli purkautua jollain lailla. Joten jälleen kerran kirjoitan tänne. Odotan uutta kotisivua kuin kuuta, sillä yhtään ei huvita Pisara-blogi, kuten tiedättekin, mutta minun on pakko saada kommunikoida suomeksi. Tällaisten päivien päälle.
Firenzessä ensimmäisenä päivänä satoi, oli kylmä.

Olen ollut viisi päivää Italiassa.
Olen väsyneempi kuin kuukauden jälkeen Etelä-Afrikassa.

Eurooppa on kauhea paikka

koska se on niin kaunis. Vanhat kaupungit ja taiteen määrä uuvuttaa. Minulle tämä on aivan liikaa, en malta pysähtyä. Olen kävellyt joka päivä itseni niin puhki, etten ole iltaisin jaksanut enää tehdä töitä. Olen kaatunut sänkyyn yhdeksän-kymmenen aikaan ja herännyt vasta nukuttuani kellon ympäri. Onneksi jalat ovat pakottaneet pitämään parin tunnin mittaisia taukoja keskellä päivää. Nuo tauot olen kirjoittanut. Etelä-Afrikka on inspiroinut niin, että romaanikäsis etenee kuin pahainen myrsky. Kirjoitin Afrikan mantereelta käsin apurahahakemuksen. Tälle käsikselle. Tarvitsen tukea kipeästi, jotta saisin kirjan ajoissa valmiiksi. En saa, jos pitää tehdä töitä sivussa, ja nyt näyttää siltä että pian täytyy hankkia jotain hanttihommaa. Nyt kun olen takaisin Euroopassa ja viikon päästä kun karistan Bolognan taakseni, en suo itselleni enää yhtään Firenzeä tai Pisaa tai muuta kiehtovaa kaupunkia. Bolognan viikon jälkeen alkaa sulkeutumiselämä. Menen vain maaseudulle, sulkeudun asuntoihin, käyn kävelyillä luonnossa. Poissa pikku kujilta joiden talot huokuvat tarinoita, poissa taidemuseoista ja palatseista ja puutarhoista. Poissa silloilta, poissa vitriineistä, pakotan itseni mökkeihin ja kirjoitan silmät ja hartiat kipeiksi.

Kaatosade-Firenze.
Hintatasokin pakottaa moiseen. On ihan kamalaa kidutusta kävellä toinen toistaan houkuttelevempien herkkunäyteikkunoiden ja -ravintoloiden ohi. Sisään ei ole varaa mennä. Kerran, ainoastaan kerran, soin itselleni ravintolaherkun, ja se oli täällä Firenzessä muutama päivä sitten, kun löysin ruokatorin yläkerrasta vegaanitiskin. Tilasin vegaaniburgerin ja nautin. Oi. Päälle tilasin vielä hedelmäkipon ja ohimoita särki; päivän ruokabudjettini ylittyi roimasti, vaikka sainkin kulumaan "vain" 13 euroa moiseen makunystyrähivelyyn. Ehkä siksi kävelen niin paljon, noin 5-6 tuntia päivässä, että pakenen tuoksuja ja sitä tosiasiaa, että ikkunoiden takana - ja terasseilla, äh! - ihmiset vetävät sisuksiinsa kaikkea sitä hyvää, mihin itselläkin on ollut joskus varaa. Eli siis tiedän mistä jään paitsi.

Taide-Firenze (kannattaa varata liput etukäteen, minulle lipun varasi ystävällinen hostellikuoma)
Onneksi sivukujilta kaukana turistirysistä voi tehdä löytöjä. Tosin tähän mennessä olen tehnyt vain kahvilalöytöjä, huokeaa teetä ja pikkuriikkisiä leivonnaisia, joilla ei tietenkään koko päivää jaksa. Onneksi ruokakaupoista löytää kolmen euron salaatteja. Niillä jaksaa. Kun heittää pähkinää sekaan. Ja ruokatoreilta saa hedelmiä ihan kohtuuhintaan. Ja halvintahan on nukkua sohvasurffaajana toisten nurkissa ja tehdä siellä ruokaa. Olin niin onnekas Livornossa, että sain ilmaiseksi kahtena iltana sapuskaa, pyytämättä oikein ja vaikka tarjosinkin korvausta. Sain myös intialaisen herran tekemää aamiaista, vaikka nyökkäsin vain hänen kysymykseensä haluanko chaita. Eilen tein vastapalvelukseksi majapaikassani pastaa ja häpesin silmät päästäni. Ruokahan ei tietenkään onnistunut, vaikka yleensä onnistuukin. Oli kovin häpeällistä tehdä italialaista perusruokaa italialaisen ravintolakokin kotona ja soperrella, että niin, enhän minä tietenkään ruoasta mitään ymmärrä. Vaikka tiedän että ymmärrän. Nykyään. Osaan ihan hyvin. Mutta no, pääasia että syötävää tuli pöytään, ja vaikka se ei maistunut hyvälle, söin, oli nälkä, ja söi muuten italialainen ravintolakokkikin. Hänen tyttärensä ei. Auts.

Livornon patsastusta.
Niin että sellaista. Olen erittäin väsynyt, uupunut suorastaan. Kello käy kahdeksaa, menen pian nukkumaan. Kävi niin hyvä tuuri, että sain täksi yöksi varaamani hostellihuoneen ihan ikiomaksi itselleni, vaikka kolme tänne mahtuisi, ja tämä on vieläpä ihanan kodikas. Oikein vanha puinen kirjoituspöytäkin löytyy = tiedätte kaiketi mitä teen aamulla kun herään. Olen yksinäinen, myös. Jostain syystä Etelä-Afrikan jälkeen yksinäisyys kaatuu niskaani. Euroopan turistivilinässä on ahdistavaa. Näkee muut yhdessä, etenkin italialaisnuoriso nuoleksii keskenänsä joka paikassa hävyttömästi (siis ihan todella ällöttävästi, mielestäni tunteita saa ja pitää osoittaa missä vain mutta rajansa kaikella, etenkin sillä miten syvälle toisen kurkkuun tunkeutuu kun vieressä on muita) ja turistithan ovat kaiketi rakkauslomilla, käsi kädessä, ah ah ah. Minä yksin ruutujen takana. Nälkäisenä kävelemässä. Ikävöimässä. Ystäviä ja poikaystävää. Miksi minun pitää aina ihastua ihmisiin jotka ovat kaukana. Miksi en vierestä löydä. Miksi en pysy vieressä (no vastaushan on helppo: toteutan tässä unelmaani enkä anna rakkauden olla este). Onneksi huomenna vihdoin pääsen syliin!

Livornossa meri iski aaltoja. Katselin kauan ja mietin elämää.
Väsyttää myös olla alituiseen silmätikku. Ihan sama miten rähjäiseltä näytän tai mitä minulla on päällä, ihan sama onko meikkiä vai ei, ihan sama pidänkö katseen maassa: aina tulee huuteluja. Jos vähänkin kohotan katsetta tai vastaan tervehdykseen, ollaan heti kiinni ja tyrkyllä. Inhosin Kreikassa asumisessa juuri sitä. Että missään ei rauhaa saa. Se on kaikkien meidän vaaleahiuksisten ongelma, oletan. Ja tummempienkin. Naisten, ylipäänsä, eikö? Ja niin; silmätikku olen myös paikoissa joissa on pelkkiä pariskuntia. Kysyvät katseet: miksi olet yksin, joskus tai oikeastaan aivan liian usein jopa suorat kysymykset: miksi matkustat yksin. Miksi en. Miksi en. Miksi. Haluaisin kyllä matkustaa yhdessä poikaystävän kanssa, mutta minkä sille voin, että hänellä on lapsi. Hän ei voi. Ei ainakaan samalla lailla.

Livornossa oli toisinaan venetsialaista.
Vaikka olenkin väsynyt, rahaton ja turhautunut ja yksinäinen en halua että saatte sitä kuvaa että olisin onneton. Onni hulmuaa minussa. Olen nähnyt valtavasti. Imen joka päivä sisääni uusia näkyjä. En voi kyllästyä italialaisiin pikkukatuihin ja taloihin ja pyykkeihin roikkumassa keltaisten talojen ikkunoiden välissä. Ikkunaluukkuihin. Vinoihin ja rispaantuneisiin rakennuksiin. Taiteeseen (voi uffff olen nähnyt nyt kaikkea mahdollista!) törmää kaduilla, kirkoissa, museoissa. Tänään näin mm. Raphaelin Madonna della Seggiolan ja muutama päivä sitten Botticellin Venuksen syntymän pari mainitakseni. Olen ihastunut myös patsaisiin ja veistoksiin, mitä en yleensä tee. Kuljeksin tänään Bobolin puistossa ja vaikutuin. Valuin ajatuksissani tosin Ukrainaan ja omaan käsikseen, mutta silti. Niin ja tunsin myös kaipuuta kotiin. Haluan sittenkin kodin. En vain tiedä minne.

Pisassa vino torni. En mennyt sisään enkä poseerannut oudosti. Luulin pihalla ensin että ihmiset joogaavat tms. mutta ei, he poseerasivat, nähkääs.
Kuuluisimmat taidemuseot vievät tietysti rahaa. Sekin on syy, miksi en voi enää viipyä kaupungeissa. En malta pysyä niistä poiskaan. Tosin kirjailijana minulle on tärkeää nähdä taidetta. Saan hirveästi voimaa. Mieluummin menen museoon kuin syön. Nyt sotamaalaukset, joita ennen en ole jaksanut, ovat pysäyttäneet. Ja Uffizin taidegalleriassa suuren vaikutuksen teki Gerrit Van Honthorstin näyttely maalauksista, joissa ollaan kynttilänvalossa. Kuinka taitavasti hän on valaissut "pimeät" teoksensa. Huh. Onneksi ilmaista taidetta löytyy kaduiltakin.

Pisasta löysin ihanan puiston sattumalta. Ja patsaita.
Niin ja yksinäisyys väistyy pian viikoksi. Huomenna tulee poikaystävä Bolognaan. Vaikka viikko meneekin kiireessä kirjamessuilla, on meillä sentään kolme päivää loppuviikosta pelkkää vapaata. Käymme pienissä kylissä Bolognasta käsin ja vihdoin saanen ajatella olevani lasien sisällä siinä näyssä, mitä yleensä joudun katselemaan: yhdessä toisen kanssa nauramassa, nauttimassa, olemassa - ellemme jostain syystä päädy murjottamaan koko aikaa, mitä epäilen, sillä käsittääkseni molemmat odotamme kyllä näkemistä. Niin että terveisiä vain keskeltä kukkeinta kevättä kaikille. Mikäli uusi sivustoni viivästyy lisää, purkautunen tänne vielä kerran jos toisenkin. Ai niin ai niin! Unohdin sanoa. Kiittää. Tänään minulla eivät riittäneet kolikot jotta olisin päässyt Bobolin puistoon, menin sivuportista välttääkseni suurimmat jonot, eikä siellä käynyt kortti. Kaksi euroa puuttui. Takanani ollut ihana nuori mies auttoi pulasta ja antoi kolikon. Ilahduin tavattomasti, puristin häntä olkapäästä niin että hän hämmentyi. Samalla mietin, että laitan hyvän kiertämään. Annoin myöhemmin rahaa nostettuani kaksi euroa kerjäläismiehelle. Ja sitten iltapäivällä puoli viideltä päätin mennä vielä pääovista sisään Pittin palatsiin katsomaan Raphaelin ja muiden teoksia. Suosittelen moista vetoa; jonoja ei ole yhtään enää siihen aikaan ja aikaa silti pari tuntia vielä. Paitsi kesäkuumalla on varmaan eri asia ja ruuhkia koko ajan. Olen yllättynyt siitä, että täällä on aivan järjetön määrä turisteja jo nyt - tosin taitaa olla niin, että maailmalla pääsiäislomat ovat alkaneet. Ainakin Etelä-Afrikassa ja Saksassa on, muuallakin kaiketi (?).

Jos olisin patsas olisin mieluiten tämä.
PS. Lukekaa uusin Nuori Voima. Essee-numerossa paistattelee kirjoittamani essee. Palan halusta lukea koko lehden itsekin. Lisäksi kirjoitin jo aikaa sitten Kulkuri.orgiin jutun. Sekin kannattaa tsekata!

3 kommenttia:

  1. Sitähän se matkustaminen joskus on: sisälle kertyy tunteita ja vaikutelmia ja jalat väsyvät ja rahat uhkaavat loppua. Mutta nauti silti, sinä maailmanmatkaaja, nauti juuri siksi. Tiedän yksin matkustamisen tunnelmat, hyvässä ja pahassa. Ne kestää kun voi välillä taas tavata rakkaitaan ja kohtaa ystävällisyyttä tuntemattomassa puistossa. Jatkukoon matkasi ihanana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos toivotuksista :) Totta, että kaikki tunteet ja tunnelmat on käytävä läpi. Etelä-Afrikassa oli niin paljon ystäviä ympärillä, että oli haikeaa lähteä. Sekin tekee tehtävänsä täällä. Mutta aina sitä energiaa ja leipää jostakin saa, kuin myös sirkushuveja!

      Poista
  2. Kirjoitat kivasti. Tekstiäsi on hauska lukea. Jos olen tämän joskus jo aiemmin sinulle sanonut, ei se haittaa, sillä tekstisi tuntuu joka kerran yhtä tuoreelta kuin päivän leipä. Ihminen ei elä pelkästä leivästä. Kääntäisin sen: ihminen ei elä pelkästä taiteesta. Sen olen itsekin kokenut, kun nälkäisenä ja väsyneenä olen Rooman katuja talsinut kuumassa auringonpaisteessa. - Eikö me voitais mennä syömään johonkin? Minulla on nälkä ja jano. Vastaus: - Ei me olla tänne syömään tultu!

    VastaaPoista