tiistai 28. huhtikuuta 2015

Matkat eivät lopu vaikka ne keskeyttäisikin

Maailma järisi kolme päivää sitten.

En tiennyt asiasta mitään ennen kuin vasta vuorokausi tapahtuman jälkeen.

Kun maailma järisi niin että monelta hajosi elämä, olin mistään tietämättömänä matkalla Zagrebista Plitvicen kansallispuistoon (olen siis tällä erää Kroatiassa). Kuljeksin koko päivän kuin unessa. Paratiisissa. Annoin mielen levätä, sielun laulaa. Vaelsin ympäriinsä, nautin hiljaisuudesta, kevätvihreistä latvoista, vedenkohinasta, linnuista, järvinäkymästä sellaisesta kulmasta että luulin olevani välillä paratiisin lisäksi Suomessa.


Ojentelin vartaloani, kosketin kirkasta vettä.
Lävitseni kulki rakkausjärinä.
(Olen niin rakastunut tiedättekö
että muutan Islantiin.)


Kun pääsin myöhän illalla takaisin majapaikkaan, kahdeksi viikoksi vuokraamaani kotiin, olin niin väsynyt että kaaduin sänkyyn. Heräsin sunnuntaina voimaantuneena, edellispäivän kuvankauniista maisemista humaltuneena, innoissani ja rentoillen, odotusta täynnä, elämä on sitä. Tein töitä koko sunnuntaipäivän, sillä sain tärkeän lehtijuttuduunin pikaisella aikataululla, enkä avannut uutisia kuin vasta illalla. Vasta silloin saatoin lukea, että kun oma maailmani oli leijaillut satumetsässä ja sen hurmaavissa tunnelmissa, oikea maailma oli taas pirstaleina. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en seuraa uutisia joka päivä, vaan joka toinen, suurin piirtein, sillä työhön uppoutuneena en kertakaikkiaan jaksa juoda sisääni uutisia. Pitäisi ryhdistäytyä. On suorastaan sivistymätöntä huuhailla itse pilvilinnoissa sillä aikaa kun toisilta viedään kaikki.





Joka tapauksessa halusin tulla sanomaan että uudet sivuni ovat yhä tuloillaan, mutta ovat. Luulenpa, että noin parin viikon päästä avautuvat. Lisäksi halusin tulla sanomaan, että viime viikon surullinen uutinen Seita Vuorelan kuolemasta järkytti. Menetimme jotakin suurta. Luin vasta äskettäin hänen viimeiseksi jääneensä nuortenromaanin Karikko. Vaikutuin, suosittelen, lukekaa!



Lisäksi halusin tulla kirjoittamaan suomeksi. Olen huomannut, että sanat katoavat. Olisi elintärkeää tekstityöni kannalta päästä puhumaan suomea. Jonnekin. Pian. No, ainakin tulen Suomeen. Kesäkuun alussa, pysynen siellä muutaman viikon, sillä no...totta puhuen maailmanmatkaajan matka alkaa olla vähän heikunkeikun. Kirjoitin tuonne tuntojani, englanniksi (huom tällä kertaa en johdata teitä väärälle sivulle, anteeksi viime kerrasta, nauratti kun huomasin virheen!). Voikaa hyvin. Pitäkää kiinni heistä, joista välitätte, jooko. Tunteellisuus on vallannut minut niin että PAKKO päästä sinne Suomeen(kin) halaamaan kaikkia. Viikon päästä pyrähdän Islantiin. Halaamaan ainakin, jos ei muuta. Sen jälkeen käyn Ukrainassa taustatöissä. Ja sitten, sitten Suomeen. Oh oh oh!


10 kommenttia:

  1. Koko elämä on matka. Ja jatkuuko matka sen jäkeen, sitä emme tiedä.

    Miten minusta tuntuu, että sinua voisi kiinnostaa viimeksi blogiini tuoma kirja Hieno vai huono. Nainen jolla on maine.

    Iloista vappua, missä sitten oletkaan!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iloista vappua sinullekin! Luinkin arviosi jo pari päivää sitten ja kiinnostuin kirjasta :)

      Poista
  2. Kroatia ja entisen Jugoslavian rannikko on kyllä varmaan Euroopan kauneinta aluetta, kuten kuvasi näyttävät, kuvankauniita. Miksi potea syyllisyyttä siitä ettei seuraa jatkuvasti maailman uutisia? Turhaa se on. Ihmisestä tulee älytön pupu jos kaikkea seuraa koko ajan kaikista tuuteista mitä tarjolla on. Anteeksi puput...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, en tiedä, tuntui vain jotenkin siltä että täällä minä vain kuljeksin teillä tiettymättömillä ja toisella puolella on hätä. Mutta toisaalta kaikkiallahan kärsitään koko ajan, joten olisi melkeinpä mahdotontakin olla sellainen pupu :)

      Poista
  3. Tuo paikka on kyllä satumainen. Ja sinä olet saanut nauttia siitä varmaan ilman väentungosta, jota kesällä oli aika tavalla.
    Ja kyllä sinä minun mittakaavassa reissaat ihan reilusti, vaikka maailmanympärimatka jäisikin tällä kertaa. Ihmisistä on pidettävä kiinni, se on totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ja aikaa on annettava heille myös. Jatkaisin matkutelua enkä olisi näin tunteissani jos en olisi sattunut törmäämään tähän sydämenryövääjään :) Mutta ei minua harmita lainkaan lakata pitkää matkaa koska tiedän että tulen tekemään lyhyempiä ja monet niistä ihmiseni kanssa. Ja niin sen pitää ollakin!

      Poista
  4. Upeita paikkoja kuvissasi,niin kaunista. Tuonne voisi helposti unohtaa itsensä ja koko maailman.
    Nepalin tragedia käsittämätön;ihan kuin heillä ei muutenkaan olisi jo ollut kaikenlaisia ongelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Ja toipuminen tästä kestää ja kestää siellä kuten kaikilla tuhoalueilla aina...

      Poista
  5. Kauniisti kuvailet kosketustasi luontoon.Se on virkistävää antaessaan läsnäolon tunteen.Sinulla oli tuuria,kun sattui olemaan niin tärkeä työrupeama,että jäi ensi-info Nepalista väliin.Kyllä tätä myötäsuremista riittää,riittää.....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, suremista riittää, valitettavasti, ja valitettavasti sitä varmaan aina tulee riittämään.

      Poista