maanantai 25. toukokuuta 2015

UUSI OSOITE

Jiihaa! Uudet kotisivut ovat MELKEIN valmiit, BLOGI kuitenkin aukesi juuri. Siis uusi blogi.

Tervemenoa sivulle www.maariapaivinen.com.

Kirjoitan uudessa virtuaalikodissani oikealla nimelläni. Täällä jatkan kirjabloggaajana ja Helmi-Maaria Pisarana vähän hitaampaan tahtiin. Kuuloillaan!

perjantai 15. toukokuuta 2015

Islantilainen voittaa aina

Minä en tiedä mikä tielleni aina osuu. Että onko kyse luonnonoikuista, kohtalosta vaiko ihan vain tuikitavallisista risteyksistä, joissa on valittava suunta ja kylmänrohkeasti mentävä sinne minne nokka näyttää ja sydän osoittaa. Useimmiten en osaa enkä halua kääntyä takaisin, vaan odotan uutta risteystä ja joko jatkan matkaa suoraan tai käännyn, jälleen, ja varsin usein juuri siihen suuntaan, missä ei ole kylttiä opastamassa, mihin oikein joudun.

Kuva kuumavetisestä joesta eiliseltä retkeltämme Krisuvikiin.
Joten tsadaa: löydän itseni paikoista ja tilanteista, joissa joko hämmästelen ja onnellisena ajattelen että no hyvä kun tulin, tai joissa huokailen että no meninpäs taas tien valitsemaan. Onneksi en niissäkään tilanteissa juuri ajattele paluuta. Vaan avaan ovia ja menen niistä pois. Tai opin ja jään.

Hengästyttävän kaunista vaikka näkyykin vain laavakivipeltoa ja sammalta.
Jään. Jäätä, jäädä, jää. Huh mikä verbi ja substantiivi. Tarkoitukseni on tänään kertoa teille uunituoreesta lukukokemuksestani. Olen päättänyt, nyt kun loppuvuoden työ on turvattu (helpotusitku, todellakin, voin tehdä rauhassa töitä huolehtimatta siitä mistä revin rahaa ruokaan), että jatkan sittenkin Pisara-blogia KIRJABLOGIN muodossa. Tarvitsen harrastuksia maassa, jossa ei aina voi mennä ulos, ja lisäksi suomen kielen varastoni on hälyyttävällä vauhdilla köyhtymässä. LIIAN usein joudun keskeyttämän kirjoitusvirran, koska sana on unohtunut. Käytän sijamuotojakin väärin. Masentavaa. Kirjoista siis turisen täällä, mutta elämästäni tulen bloggaamaan ikiomilla kotisivuilla. Hiljaa hyvä tulee, joten odotellaan vielä. Eihän sivustoa olekaan odoteltu kuin vasta muutama kuukausi, mikä on ihan oma syyni, olen ollut muka-kiireinen ja saamaton ja laiska mutta kyllä se siitä. (Huomaa että olen juuri lukenut positiivista energiaa ja asennetta tihkuvan kirjan!)

Hengailimme hetken helatorstaina Krisuvikin pierunhajuisilla kuplalähteillä.
Ennen kuin puhe eksyy sivupoluille, palaan päivääni ja elämääni hurjasti LOHDUTTAVAAN asiaan. Enkä ihan mihin tahansa asiaan, vaan kirjaan, jonka ahmaisin muutamassa tunnissa (tunnit jakaantuivat kolmelle päivälle, sillä minusta on tullut lapsiperheen jäsen, ja kauhukseni olen huomannut etten voi enää lukea kirjoja kannesta kanteen kertaheitolla). Kirja, josta nyt puhun sydän pamppaillen - sillä lomitan tähän monologiini omat sykkyräiset tunteeni ja ajatukseni oikeasta ja välillä itselleni liian satumaiselta tuntuvasta elämästäni - on Islannissa vuosia asuneen toimittaja-kirjailija Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (WSOY, 2015). Kyseessä on Rämön omasta elämästä Islannissa kertova "sopeutumisteos", joka valottaa Islannin historiaa, poliittista tilannetta ja islantilaisten tapoja sekä asennetta lukijalle niin, että välillä naurattaa ja välillä nyökytyttää.

Uuden kotini takapihan paratiisia tunturin laelta kuvattuna.
Rämön teos on täynnä kannustusta ja rohkaisevaa asennetta. Ihailtavaa, kuinka pikkuinen ja pippurinen hämäläisnainen on raivannut elämänsä tasapainoiseksi ja onnelliseksi maassa, josta ei ihan noin vain pääse piipahtamaan esimerkiksi rajan takana sillä maalla ei varsinaisesti ole rajoja, paitsi meri joka puolella. Sitä ollaan saaressa, joka välillä muuttuu sääolosuhteiden pakosta muusta maailmasta eristyteksi. Rämö on opetellut kielen, ryhtynyt uskaliaasti ja rohkeasti yrittäjäksi ja keksinyt monenlaista innostavaa työtä.

Vietin talvella täällä pari kuukautta ja ehdin jo kauhistua. Sää oli välillä ihan hirveä, oli niin pimeää ja suurkaupungissa elämään tottuneelle ihan liian hiljaista ja kuollutta, että mietin monesti, miksi piti mennä törmäämään islantilaiseen mieheen ja ajattelin kauhulla, miten voisin edes harkita muuttavani tänne pysyvästi. Ehdin kuitenkin päättää jo ennen Rämön kirjan lukemista tänne muutosta. Rakkaus voittaa kauhukuvatkin, näemmä. Rämölle kuuluu suurensuuri ja lämmin kiitos: uskallan ajatella Islantilainen voittaa aina -teoksen luettuani, että täällä voi rakentaa itselleen onnellisen, ihanan ja iloisen elämän. Vaikeuksiahan ihminen kohtaa kuitenkin missä tahansa.

Islannissa vaikeuksiin suhtaudutaan Rämön mukaan niin ihanan kepeästi, että uskokaa tai älkää suorastaan toivon kohtaavani täällä niitä. Jotta saan lisää puhtia ja tarmoa. Toivon tosin ensin omaksuvani islantilaisen "läpi vaikka harmaan kiven" -asenteen JA muistavani sen, kun ensimmäiset ongelmat hiipivät nurkan takaa elämään. Tai ovat ne kyllä jo hiipineet. Kuten kielivammaisuus. Olen kapalossa. En pysty ilmaisemaan itseäni. Muistuvat Saksan alkuajat mieleen. Kuinka vain istuin ja kuuntelin ja nyökyttelin ja välillä surullistuin, kun en ymmärtänyt. Rämö on käynyt läpi saman - senkin, että näyttelee ymmärtävänsä. Olen hänen tavoin syyllistynyt näyttelemään, että ymmärrän, vaikka en. Joten ei ihme, että sitä istuu tuntitolkulla hiljaa kuuntelemassa muiden puheenporinaa ja turhautuu ja itkuväsyy, kun ei ymmärrä (viimeksi eilen minulta pääsi lapsellinen väsymysitku keskiyöllä - onneksi on syli johon kaivautua!).

Ilta-aurinko yhdeksältä. En ole tottunut valoon, kun olen asunut viime vuodet alempana kartalla.
Olen jo kerran joutunut käymään sopeutumisen ja kotoutumisen vieraassa maassa läpi muutettuani vuonna 2011 Saksaan, eikä se todellakaan ollut aina herkkua tai helppoa, joten Rämön teosta lukiessani osasin samaistua. Olen siinä onnellisessa tai oikeastaan hämmentävässä asemassa, että minulla on tuo oma viikinkini, jonka kautta olen jo muutaman kuukauden aikana päässyt tekemisiin ja kosketuksiin saarivaltion kommervenkkeihin, kummallisuuksiin ja välillä ihan ihmeellisiin - hyvässä ja pahassa - mielipiteisiin, joten Rämön teos oli kuin minulle tilauksesta tehty. Mutta ei se ole pelkälle maahanmuuttajalle sopiva teos. Kepeän mutta tietorikkaan tekstin ansiosta kuka tahansa voi viihtyä!

Toistan itseäni sillä en ole tänään järjestelmällinen tai editointi-intoinen: en pelkästään viihtynyt, vaan myös lohduttauduin kirjan parissa. Sillä olen päättänyt jäädä. Minulla olisi lentolippu Budapestiin ensi viikolla, jotta voisin jatkaa matkaelämääni ja mennä mm. Ukrainaan kirjoittamaan romaaniani mutta liekö tämä satumaa, tai sitten rakkaus toimii magneetin tavoin: tulen, jään. Kirjassa on luku nimeltä "Islanti - tulen ja jään". Maa on tulen ja jään maa, mutta näköjään se on myös tulin ja jäin -maa. Saksassa en hakeutumalla hakeutunut suomalaisten seuraan, mutta onneksi lopulta päädyin jopa Suomi-koulun opettajaksi - täällä Islannissa haluan hakeutumalla hakeutua. Suomalaistenkin seuraan. Tiedän jo nyt, että jos tuntuu yksinäiseltä, voin mennä Rämön ja hänen kahden yhtiökumppaninsa ihastuttavaan Suomi PRKL -putiikkiin ja puhua pulpattaa niitä näitä. En tosin tunne ketään heistä vielä, mutta silti olen jo kahdesti siellä käynyt hypistelemässä ja pälättämässä. Islantilainen voittaa aina -kirjassa painotetaan, että islantilaisten mielestä mikään ei ole mahdotonta. En siis näe lainkaan sopimattomana itseni tyrkyttämistä islannistuneiden suomalaisten seuraan. En myöskään mahdottomana sitä, että löytäisin täältä ystävien ja kirjailijantyön lisäksi jotakin kivaa ja tärkeältä tuntuvaa tekemistä. Tiedä häntä jos vaikka toteuttaisin täällä yhden suurista unelmistani ja perutaisin kotoisan kirjakahvilan. Sillä kuten Rämö iloisella asenteella painottaa: jos ei yritä, ei voi voittaakaan. Ja toisaalta voiko muka hävitä. Rämön teoksesta huokuu sellainen islantilaisasenne, että häviäminen ei ole häviämistä, vaan uusien ovien aukeamista.

Jäätikkökuva helmikuulta.
Kun nyt makustelen Rämön kirjaa, ikkunoita piiskaa tuuli ja sade. Vaakasuoraan. Ilma on kuitenkin hämmentävän kirkas. Pilvinen, kyllä, mutta kirkas. Valon määrä huimaa. Täällä kimmeltää kaikki. Aina kun käyn kuljeksimassa ulkona, vesi, olipa se sitten valtameri, pikkuinen puro tai joki tai lampi, loistaa. Muistan yhä kuinka oman islantilaiseni kanssa ajoimme tammikuussa aamulla pilkkopimeässä kohti etelää hoitamaan bisneksiä ja ylitimme tunturit; kuinka kuu valaisi kapean joen niin että ajattelin olevani sisällä sadussa. Ajattelen niin miltei päivittäin, siis jos voin mennä ulos. Nyt en, ilma täällä Mosfellsbærissa, missä asun, ei nyt oikein salli. 
 
Talvimuistoja Islannista.

Rämö kertoo, että sään takia täällä on talvisin usein ulkonaliikkumiskielto. Ehdin talvella kokeakin muutaman sellaisen päivän, että hyvä kun ulko-oven uskalsi avata. Nyt ei ole niin paha ilma, mutta ei tuonne oikein huvita astua kun tuuli vihmoo kimaltavaa vettä ikkunaan puuskuttaa niin, että pihalla voisi opetella vaikka lentämisen alkeita tai katsoa kantavatko omat siivet mihinkään. Joka tapauksessa kun sää sallii, aukeaa takapihaltamme paratiisi. Lukemattomat määrät tuntureita ja kinttupolkuja sekä juoksulenkkimahdollisuuksia. Ja ratsastusreittejä. Eräs tärkeimmistä jutuista kotoutumislistallani on siis ns. oman elämän rakentaminen. En halua olla riippuvainen miehestä ja hänen seurastaan, kuten Saksassa alussa olin. Harrastukset ovat erittäin tärkeitä sen lisäksi, että yrittää opetella kielen. Täällä harrastushaaveeni, joka ei suinkaan ole mahdoton vaan täysin mahdollinen ja suorastaan helppo saavuttaa, on hankkia hoitohevonen, jotta pääsen ratsastamaan pari kertaa viikosta. Monet etsivät hevosilleen liikuttajaa - jotkut jopa maksavat siitä! - joten eiköhän tässä pian olla taas heppatyttöjä. 

Täällä on niin houkuttelevan hurjan kaunista. Talvella ja kesällä.
Apua. Olen eksynyt sivupoluille. Pitää harjoittaa kirjabloggaustaitoja, ne ovat ruostuneet. Tosin Islantilainen voittaa aina on niin mittatilattu ja omaa elämää erittäin ajankohtaisesti sipaiseva teos, että en pysty kirjoittamaan tästä ilman että pälätän omiani. En siis voi oikeastaan tehdä muuta kuin kehua kirjaa sisältönsä puolesta. Ihan varmasti kirja herättää Islanti-kiinnostuksen ja halun tulla täällä käymään. Rämö kertoo maasta ja omista kokemuksistaan kepeästi ja kutsuvasti ja niin tuttavallisesti, että vaikka emme henkilökohtaisesti vielä tunnekaan, tuntuu että olen viettänyt muutaman tunnin Rämön olohuoneessa kuuntelemassa mielenkiintoisia tarinoita oikeasta elämästä. Tulen ja jään maahan muuttajalle kirja on erinomainen johdanto kulttuuriin, perinteisiin ja (talous)historiaan. Matkailijalle kirja on opas tapoihin ja käytäntöihin ja yllyke tulla tänne. Jotta saisin ystäväni ja sukulaiseni vierailulle luokseni, sillä suuri pelko on se, että yksinäistyn maaseudun syleilyssä (okei, kylä jossa asun ei ole maaseutua, vaan vartin ajomatkan päässä Reykjavikista mutta takapihaltamme aukeaa loputon erämaa), tuputan kirjaa, jotta he innostuisivat tästä kummallisesta, pikkiriikkisestä maasta ja kansasta. Heillekin, jotka eivät halua fyysisesti matkustaa mihinkään, teos on oiva kurkistus toisenlaiseen - mutta mielestäni mm. huumorintajultaan samanlaiseen - kansaan ja hassuihin tapoihin.

Islannissa kaikki on kuulemma mahdollista. Kuten auringon koskettaminen.
Ainoa, mikä herätti kielipoliisin minussa, oli huolettomalta vaikuttava oikoluku, sillä virheitä vilahteli (hassua että vielä erotan virheet vaikka oma kielivarasto on köyhtynyt) ja asioiden turhaa toistoa tuuppasi silmiin. Mutta mitä pintahionnasta, jos sisältö on kohdillaan ja jos kirjan parissa viihtyy. Kuten sanottua, en pelkästään viihtynyt Rämön puhuttelevassa ja kepeässä kyydissä, vaan lohduttauduin. Sillä jään. Otan toista kertaa elämässäni harteilleni uuteen maahan kotoutumisen riskit ja paineet. Islantilaiset eivät pelkää ottaa riskejä. Miksi siis pelkäisin minä, joka haluan kuitenkin elää maassa maan tavalla. Tosin siinä mielessä olen Rämön kaltoin suomalainen, että tuohon säähän joka tälläkin haavaa ulkona myllertää, en totta totisesti astu ilman että olisin sulloutunut lämpimiin ja vedenkestäviin vaatteisiin sekä kumisaappaisiin. Enkä yhtään ihmettelisi vaikka ikkunan ohi hölkyttelisi päivän mittaan joku paikallinen, joka sipsuttelisi korkokengissä ja viimeistä muotia hehkuvissa hepenissä. Islantilaiset kun tekevät, kuten Rämö kertoo, mitä tahtovat.



P.S. Satu Rämö kertoo elämästään Islannissa Salamatkustaja-blogissaan.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Passia en kuitenkaan heitä nurkkaan enkä matkalaukkua

Katselen kaunista maalausta ja ymmärrän hitaasti, että se on pian minun omani. Siinä seikkailevat eläimet ja putoava vesi, leijailevat sydämet, värit jotka lempivät sisälläni. Kaikista ihanintahan on, että pian tekin saatte nauttia kyseisestä maalauksesta. Se kun tulee olemaan uusien kotisivujeni taustakuva (huomio: linkin takaa ei löydy vielä mitään mutta siinäpä teille jo osoite).

Lauantaina vierailin ystävien kanssa Münchenin lähellä Tegernseellä.
Olen nyt toisissa maalauksissa sisällä. Maanantaina tepastelin Münchenissä, huokailin Englantilaisessa puutarhassa ystävän kanssa ja itseksenikin, tervehdin entisen työpaikan lapsia, joiden kanssa oli niin kovin välitöntä, ihan kuin olisin ollut vain päivän poissa heidän elämästään, nauroin vatsan kipeäksi illallisella biergartenissa ystäväjoukon kanssa ja ajattelin, että täältä kotoa on taas vaikea lähteä. Päätin sujahtaa Kroatiasta Müncheniin vappuviikonlopuksi, koska löysin hullun halvan bussilipun ja oli ikävä. Ja helppoa mennä. Ja München on aina sydämelleni tärkeä paikka.

Moikkasin entisiä kissapuoliani. Ja ystäviä. Yllätin kaikki täysin. Eivät tienneet tulostani paitsi yksi ainoa.
Keskiviikkona kävelin Budapestissa hikipisarat rintojen välissä tirskuen. Kuljin ulkoa päin purku-uhkaa odottavan näköisiin taloihin ja löysin itseni muun muassa kauppahallista nuuhkimasta sellerin ja mansikoiden vihreää kevättuoksua. Puraisin vahingossa poskea, jalkapohjiin asti kirkui kipu. Kiipesin linnakukkulalle ja poukkoilin laidasta laitaan. Kosketin pylväitä ja kurkin niiden takaa Tonavaa kohti avautuvia näkymiä ja halusin päähenkilöksi unkarilaiseen romaaniin. Joki hiljaa ja voimakkaasti puski eteenpäin ruskeaa vettään. Ajattelin: uittaisin pian varpaita kuten viime heinäkuussa kirjailijaystävän kanssa. Parlamenttitalo parahteli komeana kuin sotapäällikön rinnukset. Ajattelin seksiä jota en ollut aikoihin koskettanut. Söin herkän lounaan piilossa muilta. Hymyilin kun muistin missä olisin vielä samana iltana. Ostin vettä, join tyhjäksi kerralla. Matkustin metrolla ja bussilla lentokentälle ja hikoilin yhä. Vaihdoin kentällä ensitöikseni kesämekon matkavaatteisiin, eli mahdollisimman painaviin retkuihin ja vaelluskenkiin, jotta matkapakaasi ei ylittäisi painorajoja. Se kun on vaarassa. Olenhan kirjankantaja. Raahasin Etelä-Afrikasta saamiani runokokoelmia mukanani tänne asti tuhansia kilometrejä, monta viikkoa. Olisin voinut postittaa ne mutta en tiennyt mihin.

Budapestissa kenkämuistomerkin luona.
Maanantai Münchenissä, tiistai junassa, keskiviikko Unkarissa - ja torstaiyönä hups vain Islannissa. Jälleen täällä. Ei ole pimeästä tietoakaan. Milloin totun valoon? Olen neljä vuotta ollut Suomesta poissa. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen oli vaikeuksia nukkua, kun kävin Suomessa joskus keväällä. Täällä on ihan samanlaiset valotilanteet. Enkä unta saa. Minä valvon, valvon, valvon. Pyörin sängyssä, turhaudun pyörimiseen. Mietin asioita, kuten juonta, kehittelen niitä. Halaan miestä. Katselen miten hän nukkuu ja haluaisin syödä hänen untaan. Rakastan, kyllä, minä. Voisin huutaa. Niin paljon haluan olla hänen kanssaan. Suutelin häntä salaa ja hän heräsi.

Budapestiä.
Minun oli tarkoitus olla täällä tällä erää kaksi viikkoa, lentää sitten Budapestiin, matkustaa bussilla Ukrainaan. Nyt on kuitenkin tapahtumassa radikaaleja muutoksia sekä Ukrainaan liittyvissä kirjoitushommissa että elämässä. Jäänkin nimittäin tänne. Kesäkuussa käväisen kuitenkin Suomessa. On ikävä ja töitä.

Yksityiskohta maalauksesta jossa olin sisällä toissapäivänä.
Mikä lie ironia siinäkin, että Pisara-blogin aloitin ennen muuttoani Saksaan lähinnä sinne muuton takia. Että olisi paikka, jossa kertoa. Ja nyt kun uusi kotisivu on tuloillaan - nyt näyttääkin siltä, että uudesta blogista tulee Islannin elämää vilkuileva. Alan pikku hiljaa etsiä paikkoja ja tekemistä. Kielikurssia (pakko taas oppia uusi kieli - ihanaa!), vuokrahevosta (heti kun ja jos rahatilanne sallii), työhuonetta. Uusia kavereita ja tuttavia. Ainakin olen jo pidemmän aikaa mielenkiinnolla seurannut Satu Rämön elämää täällä. Hänen Islantilainen voittaa aina -kirjansa on pian tulossa lukuun. Kirjasta on toivottavasti paljon hyötyä tänne sopeutumisessa. 

Kauppahallimenoa Budapestistä.
Elän jännittäviä aikoja. Etenkin kun miettikääpäs: ihmeellisestä suurkaupungin bilehileestä, jonka unelmana oli kiertää maailman ympäri, onkin kuoriutumassa asukasmäärältään pikkuriikkisen saarivaltion herhiläinen, joka lakkaa matkustamasta maailman ympäri - mutta ei lakkaa matkustamasta - ja jonka uusi arki on ennen niin kammoksumaani lapsiperhearkea. Ja sitä että jokainen osapuoli tässä huushollissa totuttelee siihen, että taloon on tullut hullu duracellpupun serkku ihmismuodossa ja vieläpä jäädäkseen. Ainakin minun ja lapsen on totuttava jakamaan miehen huomio keskenämme, ja sehän on etenkin keskenkasvuiselle kova paikka. On se tosin myös minulle, myönnän, ja olenhan itsekin keskenkasvuinen, henkisesti. Onni on, että miehen työ on joustavaa. Saatamme hyvinkin keskellä päivää löytää itsemme uiskentelemasta kuumasta altaasta puhumassa juonikuvioista tai matkasuunnitelmista. Tai kuten tänään: aamuviideltä sohvalta auringon hyväilystä juttelemassa kaikenmoisista. Onni on varpaat yhdessä. Tai sitä että kun koskettaa toista parrasta se toinen on todella siinä. Tai sitä että pian voinen sanoa että nyt on koti. Se, jota ja johon olen kaivannut.