perjantai 8. toukokuuta 2015

Passia en kuitenkaan heitä nurkkaan enkä matkalaukkua

Katselen kaunista maalausta ja ymmärrän hitaasti, että se on pian minun omani. Siinä seikkailevat eläimet ja putoava vesi, leijailevat sydämet, värit jotka lempivät sisälläni. Kaikista ihanintahan on, että pian tekin saatte nauttia kyseisestä maalauksesta. Se kun tulee olemaan uusien kotisivujeni taustakuva (huomio: linkin takaa ei löydy vielä mitään mutta siinäpä teille jo osoite).

Lauantaina vierailin ystävien kanssa Münchenin lähellä Tegernseellä.
Olen nyt toisissa maalauksissa sisällä. Maanantaina tepastelin Münchenissä, huokailin Englantilaisessa puutarhassa ystävän kanssa ja itseksenikin, tervehdin entisen työpaikan lapsia, joiden kanssa oli niin kovin välitöntä, ihan kuin olisin ollut vain päivän poissa heidän elämästään, nauroin vatsan kipeäksi illallisella biergartenissa ystäväjoukon kanssa ja ajattelin, että täältä kotoa on taas vaikea lähteä. Päätin sujahtaa Kroatiasta Müncheniin vappuviikonlopuksi, koska löysin hullun halvan bussilipun ja oli ikävä. Ja helppoa mennä. Ja München on aina sydämelleni tärkeä paikka.

Moikkasin entisiä kissapuoliani. Ja ystäviä. Yllätin kaikki täysin. Eivät tienneet tulostani paitsi yksi ainoa.
Keskiviikkona kävelin Budapestissa hikipisarat rintojen välissä tirskuen. Kuljin ulkoa päin purku-uhkaa odottavan näköisiin taloihin ja löysin itseni muun muassa kauppahallista nuuhkimasta sellerin ja mansikoiden vihreää kevättuoksua. Puraisin vahingossa poskea, jalkapohjiin asti kirkui kipu. Kiipesin linnakukkulalle ja poukkoilin laidasta laitaan. Kosketin pylväitä ja kurkin niiden takaa Tonavaa kohti avautuvia näkymiä ja halusin päähenkilöksi unkarilaiseen romaaniin. Joki hiljaa ja voimakkaasti puski eteenpäin ruskeaa vettään. Ajattelin: uittaisin pian varpaita kuten viime heinäkuussa kirjailijaystävän kanssa. Parlamenttitalo parahteli komeana kuin sotapäällikön rinnukset. Ajattelin seksiä jota en ollut aikoihin koskettanut. Söin herkän lounaan piilossa muilta. Hymyilin kun muistin missä olisin vielä samana iltana. Ostin vettä, join tyhjäksi kerralla. Matkustin metrolla ja bussilla lentokentälle ja hikoilin yhä. Vaihdoin kentällä ensitöikseni kesämekon matkavaatteisiin, eli mahdollisimman painaviin retkuihin ja vaelluskenkiin, jotta matkapakaasi ei ylittäisi painorajoja. Se kun on vaarassa. Olenhan kirjankantaja. Raahasin Etelä-Afrikasta saamiani runokokoelmia mukanani tänne asti tuhansia kilometrejä, monta viikkoa. Olisin voinut postittaa ne mutta en tiennyt mihin.

Budapestissa kenkämuistomerkin luona.
Maanantai Münchenissä, tiistai junassa, keskiviikko Unkarissa - ja torstaiyönä hups vain Islannissa. Jälleen täällä. Ei ole pimeästä tietoakaan. Milloin totun valoon? Olen neljä vuotta ollut Suomesta poissa. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen oli vaikeuksia nukkua, kun kävin Suomessa joskus keväällä. Täällä on ihan samanlaiset valotilanteet. Enkä unta saa. Minä valvon, valvon, valvon. Pyörin sängyssä, turhaudun pyörimiseen. Mietin asioita, kuten juonta, kehittelen niitä. Halaan miestä. Katselen miten hän nukkuu ja haluaisin syödä hänen untaan. Rakastan, kyllä, minä. Voisin huutaa. Niin paljon haluan olla hänen kanssaan. Suutelin häntä salaa ja hän heräsi.

Budapestiä.
Minun oli tarkoitus olla täällä tällä erää kaksi viikkoa, lentää sitten Budapestiin, matkustaa bussilla Ukrainaan. Nyt on kuitenkin tapahtumassa radikaaleja muutoksia sekä Ukrainaan liittyvissä kirjoitushommissa että elämässä. Jäänkin nimittäin tänne. Kesäkuussa käväisen kuitenkin Suomessa. On ikävä ja töitä.

Yksityiskohta maalauksesta jossa olin sisällä toissapäivänä.
Mikä lie ironia siinäkin, että Pisara-blogin aloitin ennen muuttoani Saksaan lähinnä sinne muuton takia. Että olisi paikka, jossa kertoa. Ja nyt kun uusi kotisivu on tuloillaan - nyt näyttääkin siltä, että uudesta blogista tulee Islannin elämää vilkuileva. Alan pikku hiljaa etsiä paikkoja ja tekemistä. Kielikurssia (pakko taas oppia uusi kieli - ihanaa!), vuokrahevosta (heti kun ja jos rahatilanne sallii), työhuonetta. Uusia kavereita ja tuttavia. Ainakin olen jo pidemmän aikaa mielenkiinnolla seurannut Satu Rämön elämää täällä. Hänen Islantilainen voittaa aina -kirjansa on pian tulossa lukuun. Kirjasta on toivottavasti paljon hyötyä tänne sopeutumisessa. 

Kauppahallimenoa Budapestistä.
Elän jännittäviä aikoja. Etenkin kun miettikääpäs: ihmeellisestä suurkaupungin bilehileestä, jonka unelmana oli kiertää maailman ympäri, onkin kuoriutumassa asukasmäärältään pikkuriikkisen saarivaltion herhiläinen, joka lakkaa matkustamasta maailman ympäri - mutta ei lakkaa matkustamasta - ja jonka uusi arki on ennen niin kammoksumaani lapsiperhearkea. Ja sitä että jokainen osapuoli tässä huushollissa totuttelee siihen, että taloon on tullut hullu duracellpupun serkku ihmismuodossa ja vieläpä jäädäkseen. Ainakin minun ja lapsen on totuttava jakamaan miehen huomio keskenämme, ja sehän on etenkin keskenkasvuiselle kova paikka. On se tosin myös minulle, myönnän, ja olenhan itsekin keskenkasvuinen, henkisesti. Onni on, että miehen työ on joustavaa. Saatamme hyvinkin keskellä päivää löytää itsemme uiskentelemasta kuumasta altaasta puhumassa juonikuvioista tai matkasuunnitelmista. Tai kuten tänään: aamuviideltä sohvalta auringon hyväilystä juttelemassa kaikenmoisista. Onni on varpaat yhdessä. Tai sitä että kun koskettaa toista parrasta se toinen on todella siinä. Tai sitä että pian voinen sanoa että nyt on koti. Se, jota ja johon olen kaivannut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti